|
Lähettäjä: .
Päivämäärä: 5.5.26 11:11:55
Täällä yks, nyt rv 27 ja esikoinen kyseessä.
Itse olin aika lapsikielteinen aina. Jos joku kysyi koska hankin lapsia niin minulta tuli heti negatiivinen reaktio ja muistan että tämä on ollut jo lapsuudesta asti kun on kysytty että haluanko niitä aikuisena. Eli ei koskaan ole ollut edes hetkellistä vauvakuumetta, päin vastoin.
Se mistä sisäisesti tiesin, että lapsia en vihaa on että niitä oli entisessä työssä usein asiakkaana ja heidän kanssa oli kiva viettää aikaa ja pälpättää ikäluokissa 2-13v. Ja olin lähes aina lasten lemppari työntekijä. Pomo sanoi usein, että jos en ole ollut paikalla he ovat kyselleet perääni, jopa ne ihan pienimmät. Aina näiden lasten kanssa tuli jo teinistä välillä hetkellisesti mieleen että "oispa kivaa jos olis tällänen oma lapsi". Siinä oli mun "vauvakuumeet".
Mies kuitenkin haluaa lapsia ja jossain vaiheessa mentiin paljaasti. Oikeastaan pari vuotta. Ehdin jo tottua ajatukseen etten voi saada edes lapsia ja se oli jollakin tapaa jopa helpotus. Kunnes joulukuussa menkat olikin viikon myöhässä. Ja posiitivinen testitulos. Olin ihan p*skana, en edes oikeen siitä lapsesta vaan se miten elämä muuttuu ja en kokenut itseäni valmiiksi. Mieskin meni shokkiin hetkeksi. Hänellä se meni ohi ja muuttui positiviiseksi ja itse olin shokissa oikeasti varmaan 2kk on ja offina. Oli hirveesti ylä- ja alamäkeä miten tilanteen otin. Joskus olin iloinen, sitten pelokas ja maailma taas romahti. Mutta aloin hiljalleen nähdä positiivisia asioita kun aikaa vierähti ja tajusi, että tästä ei ole kun yks tie. Tarvitsin vaan paljon aikaa tottua tilanteeseen ja opetella hyväksymään pelot.
Nyt kun ollaan rv 27 ja tuntee lapsen potkuja mahassa olen iloinen ja tyytyväinen päätökseen. Tajusin, että ne mun negatiiviset reaktiot oli aina vaan pelkoa jo lapsesta asti, olen todella herkkä esim uusille tuntemattomille asioille ja tässä on niitä yks eniten. Jutteluapu miehestä, miehen tuki ja kaikki mitä hän on minun ja tulevan lapsen eteen tehnyt on vaan vahvistanut meidän suhdetta ja olen tajunnut, että tämä tulee olemaan yksi parhaita elämäni asioita. Toki edelleen jännitän asioita kuten synnytystä mutta se on vaan väliaikainen juttu ikuisesta hedelmästä.
Silloin raskauden alussa luulin olevani virheellinen kun minullakaan ei ollut vauvakuumetta, eikä edes mitään iloa siitä alkiosta. Ei tuntunut että olisi mitään yhteyttä kuten jotkut väittää kokeneen. Se tuntui vaan alkiolta. Googlettelin paljon keskusteluita ihan englanniksikin ja tajusin, että tosi monelta puuttui se vauvakuume ja että moni ei tuntenut mitään yhteyttä lapseen koko raskaudessakaan. Se rakkaus ja vauvakuume iski monelle vasta viikon päästä kun lapsi oli jo syntynyt. Itse kyllä tunnen jotain yhteyttä potkivaan vauvaan näillä viikoilla eli en kuitenkaan mennyt ihan noiden keskustelujen kirjoittajien mukana vaikka niin oletin että mullekkin tapahtuu.
|