|
Lähettäjä: Omistaja
Päivämäärä: 22.4.26 09:26:54
Nori ei koskaan kysynyt minulta, millaista elämää olin sille suunnitellut.
Se vain tuli siihen – minun viereeni, minun arkeeni – ja päätti, että tämä on hyvä.
Minä olin se, jolla oli suunnitelma.
Muistan niin selvästi, millaisen tulevaisuuden rakensin mielessäni ennen kuin se oli edes kasvanut täyteen mittaansa. Pitkät vaellukset, kansallispuistot, kivikot ja juurakot, märkä sammal ja jyrkät nousut. Minä ja koira, joka kulkee mukana minne tahansa. Ei hidasta, ei pysähdy, ei rajoitu.
Minä ja Nori.
Se tuntui silloin itsestään selvältä.
Ja sitten tuli ensimmäinen leikkaus. Kasvuhäiriö. Sana, joka kuulosti pahalta, mutta ei vielä lopulliselta. Se korjataan, sanottiin. Se menee vakuutukseen, sanottiin. Kaikki järjestyy.
Ja minä uskoin.
Ehkä siksi tämä kaikki sattuu nyt enemmän.
Koska se ei koskaan oikeasti järjestynyt. Sama nivel. Toinen jalka. Nivelrikko – jo ennen kuin Nori ehti edes kunnolla kasvaa aikuiseksi.
Kaksi vuotta.
Alle kolme.
Ja yhtäkkiä minä opin karttamaan reittejä, joita olin ennen etsinyt. Opin katsomaan maata enkä maisemaa. Onko tässä juurakkoa? Onko tässä kiviä? Kestääkö se tämän?
Useimmiten vastaus on ei.
Ja niin me kävelemme hiekkateitä. Hiekkakangaspolkuja. Tasaisia, helppoja, turvallisia.
Minä yritän ajatella, että tämäkin riittää.
Nori ei yritä. Se tietää.
Se kulkee vierelläni niin kuin tämä olisi juuri se, mitä piti tapahtua. Se vilkuilee minua, heiluttaa häntää, pysähtyy nuuskimaan ja palaa takaisin kuin jokainen metri olisi merkityksellinen.
Minä kuljen vieressä ja tunnen jotain, mitä en haluaisi tuntea.
Katkeruutta.
Ja heti sen perään vihaa – itseäni kohtaan.
Koska miten minä voin olla katkera tästä? Tästä koirasta, joka ei ole tehnyt mitään väärää. Tästä eläimestä, joka tekee kaikkensa ollakseen minulle oikeanlainen.
Se yrittää niin kovasti.
Se yrittää olla reipas, vaikka välillä näen sen liikkeessä pienen varovaisuuden. Se yrittää olla iloinen, vaikka lenkit ovat lyhyempiä kuin mitä olin joskus kuvitellut. Se yrittää olla juuri sellainen koira, jonka minä halusin – vaikka sen keho ei anna sille siihen kaikkia mahdollisuuksia.
Ja silti se ei koskaan valita.
Se ei koskaan katso minua syyttävästi.
Se katsoo minua kuin minä olisin sen koko maailma.
Se kuuntelee, vaikka en sano mitään. Se tulee viereen, kun olen hiljaa. Se hyväksyy sen, että tulen myöhään kotiin, että päivät venyvät, että joskus en jaksa olla edes hyvä versio itsestäni.
Ja silti se on siellä.
Aina.
Kun herään aamulla, se on jalkoja vasten. Lämmin, elävä, hengittävä. Niin itsestään selvästi siinä, että en edes aina tajua pysähtyä siihen hetkeen.
Kun tulen kotiin, se odottaa. Se tietää, että sen pitäisi pysyä paikallaan. Niin olen opettanut. Ja se tekee parhaansa – se oikeasti tekee parhaansa – vaikka koko sen olemus huutaa iloa.
Se tärisee, mutta pysyy. Katsoo, mutta odottaa. On valmis räjähtämään riemusta, mutta pitää itsensä kasassa, koska minä olen pyytänyt niin.
Se haluaa olla minulle hyvä.
Ja minä pelkään, etten aina ole sille.
On hetkiä, jolloin katson sitä ja rakastan sitä niin paljon, että se melkein sattuu fyysisesti. Ja sitten on hetkiä, jolloin ajattelen kaikkea sitä, mitä minun piti saada – ja mitä en saanut.
Niitä reittejä, joille en mene. Niitä päiviä, joita en elä. Niitä asioita, joista luovuin.
Ja pahinta on, että joskus hetken ajan ajattelen, millaista olisi ilman tätä kaikkea.
Ilman rajoitteita.
Ilman jatkuvaa huolta.
Ilman sitä rahaa, joka kuluu lääkkeisiin ja eläinlääkäriin, jotta tämä pysyisi kasassa.
Ja heti kun ajatus edes käy mielessä, jokin minussa hajoaa.
Koska en minä halua elämää ilman Noria.
Ajatus siitä, että joku aamu se ei olisi siinä – ettei mikään lämmin painautuisi jalkoja vasten, ettei kukaan odottaisi ovella, ettei yksikään katse olisi täynnä sitä samaa ehdotonta rakkautta – se on sietämätön.
Se tekee kaikesta muusta merkityksetöntä.
Ja silti minä suren jotain, mitä meillä ei koskaan ollut.
Minä rakastan sitä, mitä meillä on.
Ja ikävöin sitä, mitä kuvittelin.
Ja niiden kahden välissä minä olen jumissa – ihminen, joka yrittää olla kiitollinen, mutta ei aina onnistu. Ihminen, joka rakastaa koiraansa enemmän kuin mitään, mutta ei silti pääse irti katkeruudesta, joka välillä hiipii mukaan.
Nori ei koskaan kysy minulta, olenko pettynyt.
Se kysyy vain, olenko siinä.
Ja vaikka en aina ole se versio itsestäni, jonka haluaisin olla, minä olen silti.
Sen vierellä.
Niin kuin se on minun.
|