|
Lähettäjä: ?
Päivämäärä: 20.4.26 15:33:04
Tottakai haluaisin tietää. Olen tällaisen kysymyksen kanssa elänyt aikanaan aika kauan oikeastikin, ja siinä tuli käsiteltyä kuolemaa ja elämää aika paljon. Ei se olisi uusi järkytys mulle ja siksi jotenkin halvcaannuttava katastrofi. Ei tosin kyllä toivekaan (siis kuolema ei ole).
Mutta jos tietäisin, niin minulla olisi mahdollisuus valita, miten jäljellä olevan aikani parhaalla mahdollisella tavalla käyttäisin. Sen sijaan että se kuluisi vaikkapa Kelan pakottamana harmaana säilykelihana kotona seinän tuijottamiseen se viimeinenkin vuorokausi.
Se olisi itseasiassa aikamoisen tärkeää mulle. Saisin sovituksi keskeneräisiä asioita, sanottua läheisille sen mitä koen tärkeäksi saada sanottua, järjestää sen mitä nyt siinä ajassa ehtii ehtii niin kuin sen tärkeänä koen. Halattua lapset, puhuttua heidänkin mielenpäältä painamasta sellaiset asiat jotka heille ovat tärkeitä.
Mutta jos mulla ei sitä tietoa ole, ja vaikkapa lääkärillä sen sijaan on mutta ei siitä kerro, hän varastaa koko elämänmatkan mittaisen closuren, rauhan ja tavallaan sovituksen potilaalta. Että voisi tavallaan rauhassa sitten kuolla, ja se olisi läheisillekin niin paljon helpompaa jatkaa elämässä eteenpäin sellaisessa tapauksessa, kuin jossain äkkirepäisytapauksessa.
Se jäljellä oleva aika kun on siinä kohtaa merkityksellisintä, ja jos sen joutuu vaikka kelalomakkeiden parissa tappelemiseen tuhlaamaan, tilanteessa jossa koko tappelu on älytöntä ja hyödytöntä koska kuolee huomenna, en todellakaan haluaisi sitä tärkeää jäljellä olevaa elämääni käyttää älyttömyyksiin.
|