|
Lähettäjä: Epämukavaa
Päivämäärä: 18.4.26 14:20:37
Äitini kanssa minulla on ollut aina ihan ok välit. Ei kuitenkaan koskaan sellaiset, että voisin kertoa ikävistä asioista tai sanoa mielipiteeni miettimättä ensin minkälaisen mielipiteen äitini haluaa kuulla. Jätän kertomatta ja ”piilottelen” harrastuksistani (jumpassa käyminen ja kutominen), koska epäilen äitini auhtautuvan siihen, että minä teen tällaisia ehkä normaaleilta kuulostavia asioita minulle outona. Samoin minua edelleen jännittää ihan älyttömästi puhua muille jos äitini on kuulemassa. Ei hän kommentoi ivalliseen sävyyn tai muuta vastaavaa, mutta tuijottaa minua sen näköisenä, että minulle tulee hyvin kiusallinen olo. Tästä syystä ahdistaa aina sukujuhlat ymv, kun olisi kiva jutella muiden kanssa, mutta koko aika menee siihen, että mietin mitä minun on sopivaa sanoa tai kommentoida. Emme siis ole ikinä riidelleet ymv äitini kanssa, mutta sikti jännitän hänen seuraansa todella paljon ja vaatii kamalasti energiaa miettiä mitä voin puhua.
Ikää on jo 44 vuotta eli luulisi ettei ole enää mitään tarvetta miellyttää äitiäni ja olisin päässyt jo yli siitä lapsuuden aikaisesta roolista jolloin kaiken piti olla hyvin ja kaiken kivaa. Näin jälkikäteen ajateltuna tuntuu, että minsta tuli lapsena aika kova näyttelemään. Olin koulukiusattu eikä minulla oikein ollut kavereita, mutta kotona piti näytellä, että olisi kavereita ja koulussa on kivaa. Sanoin usein meneväni kavereiden kanssa johonkin ja haahuilin yksin lähimetsissä tai ajoitin keksityn näkemisen niin, että äitini oli töissä jolloin voin olla kotona. Samoin harrastuksissa joissa en viihtynyt piti käydä vuodesta toiseen etten olisi vaikuttanut oudolta tai lähinnä en kehdannut sanoa etten enää viihtynyt harrastuksessa jonka aloitin vuosia aikaisemmin.
Nyt on taas äitienpäivä lähellä ja se erityisesti aina stressaa. Tapana on ollut, että olemme kokoontuneet mummilleni ja sinne tulevat kaikki hänen lapsensa ja lapsen lapsensa perheineen. Minulla on lapsesta asti ollut olo, että mummini inhoaa minua. Tajusin aikuisena, että hänen kommenttinsa minulle olivat todella ilkeitä silloin kun olin lapsi. Hän ei ikinä ottanut minua yökylään luokseen vaikka sisarukseni ja serkkuni kävivät usein, minä olin aina se joka ei mahtunut mukaan. Jostain syystä lapsena olisin halunnut hänen luokseen yökylään, kun muutkin kävivät. Nyt aikuisena kun tilannetta on miettimyt tuntuu hyvin ahdistavalta mennä mummini luo kylään, leikkiä, että viihdyn siellä ja niellä edelleen hymyssä suin mummini minulle sanomat ilkeät kommentit. Yleensä koitan aina keksiä jonkun syyn, että ei tarvitse mennä, mutta en aina voi olla kipeä ymv
Tuntuu, että mitä enemmän tulee ikää sitä enemmän minua ahdistaa ja jännittää nähdä sukulaisia. Kuitenkin minun oletetaan käyvän sukujuhlissa ymv niin tulee olo, että pakko on välillä mennä.
Onko joku päässyt tällaisesta tilanteesta yli tai mitkä ovat teidän selviytymiskeinot?
Nykyään minulla on kavereita, viihdyn työkavereiden kanssa rupatellen ymv, mutta sukulaisten näkeminen on edelleen yhtä painajaista kun en tiedä miten minun kuuluisi käyttäytyä ja pelkään antavani itsestäni oudon kuvan.
|