|
Lähettäjä: .
Päivämäärä: 16.4.26 22:01:32
No itse olen siinä onnekkaassa tilanteessa, että en ole läheistä vielä menettänyt. Yhden läheisen kyllä mutta sekin oli kun olin lapsi, joten en oikeastaan reagoinnut siihen mitenkään.
Mutta eläimiä on tullut menetettyä monen monta kun hevosia on aina ollut kasa jo lapsesta asti ja paljon muitakin eläimiä. Olen siis tottunut menettämään eläimiä ja valitettavasti tottunut nimenomaan siihen menetykseen, että reaktio on aika minimaalinen monen kohdalla, vaikka ainahan se on surkeaa toki. Mutta ei se aina itkuksi mee ja pystyy puhumaan siitä kuten asia on. Kuitenkin yksi poni ja yksi kissa oli minulle sellasia sieluneläimiä, että itkin vuosia jo ennen heidän kuolemaansa ja huolestuin että miten ihmeessä pystyn elämään kun heidän päivänsä on ohi. No kun ne päivät tulivat itkin toki shokista hetken ensin ja sen jälkeen en enää koskaan ja niiden käsittely olikin kaikista helpointa jostain syystä. Kenties, että niitä oli käsitellyt vuosia jo ennen ja se shokki (?) jotenkin lamaannutti tunteita sen verran, että kun se meni ohi niin olin jo käsitellyt aiheen hyvin itseni kanssa. Tai en tiedä onko edes shokki, kenties joku tunteiden suojamuuri joka turrutti kun aivot pelkää käsitellä sellasta määrää tunnetta?.
Joulukuussa menetin taas yhden tärkeän hevosen (joidenkin hevosten kanssa vaan synkkaa paremmin kuin toisten) pitkästä aikaa (ei ole tarvinnut moneen vuoteen lopettaa mitään eläintä) ja sitä tuli ekaa kertaa itkettyä moneen otteeseen. Ehkä olen päässyt yli siitä emotionaallisesta suojamuurista joka aina tukkii ne tunteet? Itku oli kyllä välillä myös vihaa, koska syy lopetukseen oli "turha" vaikkakin ainoa vaihtoehto hevoselle. Tai sanotaan näin että hevosen syy tulla kipeäksi oli turha, ulkopuolisen aiheuttama mutta ei ollut enää parannattavissa. Senkin kanssa pystyin kyllä läheisen kanssa puhumaan avoimesti ilman itkua ja hyväksymään asian. Itkut tuli aina hetkittäin 2viikon ajan lopetuksen jälkeen kun alkoi miettimään sitä tilannetta. Ja kun leikkasi muistoksi harjaa. Edes sielunponin harjaa leikatessa itkua ei tullut, joten siinä oli taatusti jotain henkistä suojamuuria päällä joka turrutti tunteet.
Pyrin olemaan mahdollisemman tilanteen hyväksyvä ja minulle sopii avoimuus siitä parhaiten eikä kaunisteleminen.
|