Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   5.4.26 10:51:59

Olen siis sosiaalialalla ja teen töitä mielenterveys- ja päihdeasiakkaiden kanssa, joista monilla myös rikostaustaa. Töissä menee hyvin ja työt jaksaa tehdä. Mutta siinä se raja sitten meneekin. Työpäivän jälkeen on aina emotionaalisesti todella uupunut olo. Ennen jaksoin aina kuunnella ja auttaa kaikkia ystäviä heidän huolissaan, luin uutisia kuormittumatta niistä liikaa, eivätkä väkivaltaiset elokuvat vieneet yöunia.

Nyt on aivan päinvastoin. Esim. jos olen töideni ulkopuolella vaikkapa jonkun hyvin itkuherkän ihmisen seurassa, niin jännitän vain, että milloin hän seuraavaksi romahtaa ja milloin joudun taas palaamaan työrooliini ja olemaan se "järkevä ja rauhallinen" kannattelija, jollaisena läheiseni minua pitävät. Ja jollainen joskus vielä jaksoin läheisilleni olla.

Uutiset luen mielellään työajalla, vapaa-ajalla en enää jaksa enkä pysty kannattelemaan harteillani maailman murheita. Jos joku läheinen vaikkapa alkaa minulle puhumaan ja avautumaan jostakin uutisissa olevasta murhatapauksesta yksityiskohtaisesti, olen joutunut sanomaan tiukasti, että etsi joku toinen, jonka kanssa aiheesta keskustella. Minä en jaksa, sori vaan. Joka ikinen päivä töissä pyörivät aiheena rikollisuuteen, väkivaltaan, päihteisiin jne. liittyvät teemat, niin en vain enää jaksaisi enää yhtään niitä vapaa-ajalla miettiä. En minä halua, että ihmiset aamusta iltaan hakevat minulta helpotusta omaan maailmantuskaansa. Tuntuu, että muuten menee mielenterveys.

Olen aina pitänyt itseäni suhteellisen hyvänä ja empaattisena kuuntelijana. Mutta nyt olen tajunnut, että jaksan olla sitä vain tietyn aikaa, ja sitten tulee raja vastaan. Onko muilla sosiaalialan/hoitoalan/mikä ikinä ihmisillä samoja tuntemuksia? Ehkä olen oikeasti väärällä alalla. Mutta osa läheisistä säikähtänyt, kun ennen auttavaisesta ja kuuntelevasta tyypistä onkin tullut nyt hyvin tarkka rajoistaan. En jaksaisi kantaa enää kenenkään murheita vapaa-ajalla, vaikka haluaisin jaksaa.

Mietin tosissani alanvaihtoa, kun tämä työ minuun näin vaikuttaa. En ole enää sellainen, kuin minun odotetaan olevan ja joka haluaisin pystyä olemaan. Työ vie siitä mehut.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   5.4.26 11:09:33

Kuulostaa siltä, että olet antanut ihmisille liikaa saamatta mitään takaisin. On hirveän raskasta olla lähipiirissä se tyyppi, joka aina auttaa muita ja kuuntelee kaiken maailman kissankumminserkunkaiman pienimmätkin huolet.

Ei sinun tarvitse muiden huolia kantaa. Sano rehellisesti ja suoraan, että olet uupunut koska et jaksa enää aina olla se, joka lähipiiriä kannattelee. Ei kuulosta ollenkaan siltä, että sinun työsi olisi ongelma, kun sen kerta jaksat tehdä ja se (oletettavasti) vielä sinua itseäsi kiinnostaa.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   5.4.26 11:16:22

"Nyt olen tajunnut, että jaksan olla sitä vain tietyn aikaa, ja sitten tulee raja vastaan."

Niin, ihmisillä on rajansa. Kantokyvystäsi menee nyt suurempi osa töihin eikä sitä jää niin paljon lähipiirille jaettavaksi. Sitä kannattaa miettiä että kuinka paljon on viisasta antaa itsestään työlle ja kuinka paljon lähipiirille. Kuinka paljon saat lähipiiriltäsi tukea?

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   5.4.26 11:22:16

Auttaisko työajan ulkopuolella ihan joku päinvastainen tekeminen? Sellainen mikä olisi susta kivaa, eikä liity sun työhön lainkaan. Sullahan työt oikeastaan jatkuu niiden jälkeenkin kun kaikki läheiset purkavat omat huolensa sulle. Teet joka päivä tuplavuoroa.

Eli jos vaan voit, ota näihin energiasyöppöihin etäisyyttä ja käytä se aika omaan hyvinvointiinsi. Se menee nyt kaiken edelle. Ja tarvittaessa olet myös töistä pois.

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   5.4.26 11:23:34

Ja sun ei kuulu olla sun läheisten ilmainen terapeutti, vaikka ammattilainen oletkin. He voivat hoidattaa itseään muualla.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   5.4.26 11:59:42

"Ennen jaksoin aina kuunnella ja auttaa kaikkia ystäviä heidän huolissaan,"
"Mutta osa läheisistä säikähtänyt, kun ennen auttavaisesta ja kuuntelevasta tyypistä onkin tullut nyt hyvin tarkka rajoistaan. En jaksaisi kantaa enää kenenkään murheita vapaa-ajalla, vaikka haluaisin jaksaa."

Eli oliko sun osa aikaisemmin olla se likasanko jonka niskaan kaadetaan kaikki huolet ja murheet?

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   5.4.26 12:09:41

Ehkä sinua uuvuttaa muiden jatkuva tarvitsevuus eikä työ.
Aseta rajat ja pidä ne. Se on jokaisella meistä edessä ennemmin tai myöhemmin. Hyötyjät ja hyväksikäyttäjät eivät siitä ilahdu, mutta mitä se haittaa: joko he parantavat tapansa ja oppivat terveemmän ja tasapuolisemman tavan toimia kanssasi tai suuttuvat ja jättävät sinut rauhaan. Sinä voitat joka tapauksessa.

Lähettäjä: Justiina 
Päivämäärä:   5.4.26 12:20:57

Ei sun tarvi, elä omaa elämääsi.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   5.4.26 20:37:46

Eikö mt-puolella ole paljon vaihtuvuutta henkilökunnassa? Lääkäreistä lähtien. Harva jaksaa kymmeniä vuosia.

Lähettäjä: Mietin 
Päivämäärä:   5.4.26 20:55:59

Ehkä sun pitäis vaihtaa toisen asiakasryhmän pariin? Voisi olla hyvä käydä työterveyspsykologin luona punnitsemassa vaihtoehtoja.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   5.4.26 21:03:16

Tein mielenterveystyötä joskus. Työ oli hyvin intensiivistä, koko työpäivä akuutissa kriisissä olevien tukemista ja vain harvoin tavallista jutustelua. Työ imi kaiken energian minusta. En ole rankempaa työtä tehnyt. Erityisesti sanojen asettelu sensitiivisesti varsin raskasta kun on kuunnellut jo tunti tolkulla valitusta toisilta mutta eihän se juuri sen kyseisen asiakkaan vika ole joten pakko purra hammasta ja kestää.

Ihmisellä on oma kestoikkunansa ja jos työkseen tukee muita aktiivisesti, ei tietenkään jää kapasiteettia työn ulkopuolelle. Jos mehut puristetaan pois, ei mitään jää.

Olen opetellut aika myöhään aikuisiässä laittamaan läheisille myös rajoja. Läheisiä kuuluu auttaa ja haluankin mutta läheiset voi olla itsekkäitä ja käyttää hyväksi sitä kunnolla ymmärtämättä.

Sanoin esimerkiksi just ei läheiselle joka pyysi (isoa ja mulle raskasta) palvelusta vaikka ensin olin automaattisesti sanomassa kyllä. Nykyään ehdin ottamaan taukoa siihen keskusteluun ja miettimään että hetkinen ennen kun syyllisyysautomaationa myönnyn. Kyllä voit sanoa läheisillesi että työsi on henkisesti niin rankkaa ettet pysty tällä hetkellä tukemaan ketään muita.

Lähettäjä: * 
Päivämäärä:   5.4.26 21:14:57

Niin no... Toiset läheiset on kyllä niin törkeitä, että toisen kuuluu kyllä auttaa heitä, mutta heidän ei kuuluu auttaa muita. Heillä saa olla rajat, mutta toisilla ei. Kun toinen niitä yrittää asettaa ja pyytää apua niin kuuroille korville menee. Eikä ole väliä sanotko asiallisesti vai huutoitketkö. Jos ihminen ei halua kuulla, se ei todellakaan kuule. Sitten voivotellaan kun toinen jää sairaslomalle kun se on niin kiltti... Joopa joo...