|
Lähettäjä: Matchalatte
Päivämäärä: 27.3.26 11:04:08
Tuli ekana mieleen, että kaverisi kärsii varmaan vääristyneestä kehonkuvasta tai jostain vastaavasta mielen ongelmasta? Oikeasti ne ’virheet’ (tai hänen kuvittelevat sellaiset) hänessä itsessään joista hän puhuu voivat silloin tuntua hänen aivoissaan mieltä tuhoavilta ja katastrofaaliselta eikä hän ehkä niitä pysty mitenkään vaan unohtamaan. Ja se hänen sisäinen paha olo sitten purkautua ulos noin.
Minulla oli syömishäiriön yhteydessä sellaista, että en voinut unohtaa omaa ulkonäköäni hetkeksikään (siis töissä, luennoilla, tenteissä, harrastaessa, ystävien kanssa ollessa, tallilla, autoa ajaessa ja aivan joka paikassa se ajatus vaan pyöri taustalla, että kuinka ällöttävää näytän, se myös rajoitti elämääni kamalasti). Kaikki muut tavallisetkin kaverit ympärilläni näytti upeilta, mutta minä en pystynyt näkemään itsessäni mitään muuta kuin lihavan ja ruman hirviön ja se ajatus piinasi minua 24/7. Vertasin itseäni ihan jatkuvasti muka muihin täydellisin ympärillä. Häpesin niin järkyttävän kovasti itseäni. Pahimmillaan jopa maneesin peilistä näkyvä oma heijastuksen sai minut voimaan pahoin (ja lopettamaan jopa minun suurimman intohimon eli kilpailemisen, koska ajattelin olevani liian lihava kisahousuihin, niin sairas ajatusmaailmani oli). Olin todella ulkonäkökeskeinen, koska käytin valtavasti aikaa sen miettimiseen miten piilottaisin kehoni virheitä mahdollisimman hyvin mm vaatteilla ja meikeillä, jotta kehtaisin edes mennä muiden nähtäväksi. Ei ole edes valehtelua sanoa, että saatoin käyttää tuntikausia vaatteiden vaihteluun (ja lopulta perua koko menon, koska mitä enemmän peiliin katsoin sen kamalammaksi kuva siellä muuttui). Halusin vain piiloutua maailmalta.
Ja tavallaan sairaat aivoni haki aivan jatkuvasti ulkopuolisiakin varmistelua sille, että olenko oikeasti yhtä kamala mitä itse näen, siksi sanoin läheisimmille kavereille ihan liian usein ääneen sen mitä ajattelen. Eli siis heidän korviinsa taatusti vain haukuin ja mollasin itseäni. Ja odotin vastausta kauhulla: olenko heidänkin silmissään yhtä kamala vai näkyvätkö he minussa jotain muuta mitä itse näen. En uskaltanut asiasta ikinä sanoa ääneen kuin läheisimmille parille ystävälleni, mutta tuntuu pahalta heidän puolestaan että he joutuivat minua kuuntelemaan. Olen aivan taatusti vaikuttanut ulkonäkökeskeiseltä idiootilta todella usein! Ja olen pahoitellut sitä myös heiltä, onneksi he näkivät minun ja minun sairauteni eron eivätkä esim halunneet hylätä (senkin olisin ymmärtänyt), vaan tukivat paranemisessani. Olen noista ihmisistä äärimmäisen kiitollinen.
Näin oikeasti oman kehoni ja kasvoni siis aivan vääristyneinä (oikeasti olin esim todella laiha ja kasvoiltani aivan perusnätti). Se pelotti minua.
Kärsin itse myös aivan äärettömän paljon tuosta pakkomielteisesti ulkonäköni ajattelusta ja siitä millaiseksi kaveriksi ja ihmiseksi se minut teki.
Olin varmasti aivan sairaan rasittava ihminen! Mutta oikeasti myös todella sairas, se en ollut minä vaan sairaus joka oli puikoissa päässäni. Siksi olen antanut sen itselleni anteeksi, vaikka jälkikäteen monesti hävettää ajatella millainen olen ollut.
Halusin vain ehkä valottaa tällä omalla kokemuksellani vain vähän sitä, että taustalla voi oikeasti olla myös sairaus.
Mutta sinun ei tietenkään tarvitse jaksaa kuunnella kaveriasi, jos se kuormittaa sinua! Snulla on oikeus vetää rajasi ja sanoa se myös suoraan.
|