|
Lähettäjä: Kiva
Päivämäärä: 3.3.26 18:08:29
Haluaisin avata keskustelun aiheesta, joka on monelle vanhemmalle suuri häpeä ja vaiettu taakka. Meillä on perheessä tilanne, joka pohjaa todellisiin tapahtumiin, ja olen aivan loppu.
Meillä on kaksi lasta, joilla on ollut samanlainen kotikasvatus. Olemme tehneet parhaamme, tarjonneet turvallisen kodin ja rajat. Silti toinen lapsistamme alkoi oireilla jo päiväkodissa: hän otti tavaroita muilta ja sai raivokohtauksia. Kotona hän on voinut olla maailman miellyttävintä seuraa, mutta koulussa ongelmat ovat pahentuneet vuosi vuodelta. Nykyään hän kiusaa muita ja on väkivaltainen.
Olen kokeillut kaiken: puhelin on otettu pois, netti on poikki, on kotiarestia ja loputtomia yrityksiä keskustella. Vastassa on vain seinä. Lapsi pistää kädet puuskaan, tuijottaa vihamielisesti eikä sano sanaakaan. Sama seinä on vastassa koulun psykologilla ja kuraattorilla.
Lastensuojelu neuvoo vain löytämään lapsesta hyviä puolia ja kannustamaan. He sanovat, että lapselle on tärkeää kokea vanhemman rakkaus. Mutta miten näytät rakkautta ihmiselle, joka tekee hirveitä asioita muille?
Pinnan alla se rakkaus on. Menen välillä teini-ikäisen lapseni huoneeseen tämän nukkuessa, silitän hiuksia ja itken hiljaa. Haluan ymmärtää, haluan auttaa, haluan ottaa syliin. Mutta heti kun hän herää, kädet menevät puuskaan ja silmiin syttyy viha. Silloin se rakkauden tunne katoaa ja tilalle tulee vain uupumus ja neuvottomuus.
Kysynkin teiltä muilta samassa tilanteessa olevilta:
Miten te löydätte tasapainon sen välillä, että rakastatte lastanne, mutta inhoatte hänen tekojaan?
Miten jaksatte sitä seinää, kun mikään puhe tai rangaistus ei mene perille?
Miten olette selvinneet siitä syyllisyydestä, vaikka tiedätte tehneenne parhaanne?
|