Lähettäjä: Nana 
Päivämäärä:   17.2.26 04:26:29

Hyvä ystäväni on taipuvainen kuormittumaan. Olen vuosia seurannut hänen ahdistusjaksojaan ja pahimmillaan hän ei pääse edes ulos kotoa, kun kaikki tuntuu vaikealta.

On itsekin puhunut minulle jaksamisestaan ja voimavaroistaan paljon vuosien mittaan. On koettanut opiskella vähän sitä sun tätä, mutta kaikki jäi kesken, kunnes löysi muutama vuosi sitten puolen vuoden lyhytkurssin kautta uuden uran. Nautti työstään ja postaili siitä paljon facebookiinkin. Pari, kolme vuotta meni hyvin ja nyt hän on uupunut työhönsä ja ollut sairauslomalla.

Nyt hän alkoi puhua siitä, että josko hakisikin yliopistoon. Kysyin ihan kauniisti, että onko hän varma, että voimavaransa riittää siihen, kun moni kokee opinnot paljon raskaampana kuin työnteon. Myönsi itsekin, että voi olla, ettei pysty opintoihin ja niiden kurinalaisuuteen, kun on vaikeuksia itsensä kanssa muutenkin.

Satuttiin yhteisen kaverin kanssa puhumaan tästä, kun ystäväni oli myös tälle kaverille kertonut harkitsevansa yliopisto-opintoja. Totesin, että minua huolettaa ystävän jaksaminen, kun olen aiemminkin nähnyt hänet todella pohjalla (kaveri ei ole nähnyt samaa) ja että olin kysynyt ystävältäni, onko hän varma, että jaksaisi niitä opintoja suorittaa tiiviissä tahdissa, kun hän kuormittuu niin helposti.

Tämä yhteinen kaveri otti ja suuttui. Olen kuulemma negatiivinen ja pitäisi kannustaa eikä latistaa. En koe latistavani, kun olen niin monia kertoja auttanut ystävääni pohjalta ylös ja pelottaa, että hänen mielensä menee taas pahemmin säpäleiksi pitkän, stabiilimman kauden jälkeen.

Olenko minä nyt se ilkeä latistaja?