Lähettäjä: Mimosa 
Päivämäärä:   28.1.26 20:55:02


Olet minulle kuin se ystävä, jota minulle ei vieläkään ole tullut. Tai onhan toki minulla niin ystäviä, kavereita kuin tuttavuuksiakin, mutta sinä, päiväkirjani, olet enemmän: kuulen kavereideni kertoilevan kaikenlaisista, mielestäni mitättömistä, skismoista ystäviensä kanssa. Sinun kanssasi ei koskaan tule sellaisia. Mutta et sinä mikään helppo kaveri kuitenkaan ole - tästä lisää tuolla kirjoituksen loppupuolella.

Tutustuimme jo noin 45 vuotta sitten, kun olin juuri oppinut kirjoittamaan, raapustamaan vaivalloisesti muutaman sanan paperille ja se oli sitten siinä. Lapsena päiväkirjamerkintäni olivat tietysti lyhyitä, ulkokohtaisia, enkä niissä juurikaan pohdiskellut asioita, mutta yuosien ja vuosikymmenten mittaan kykyni ja uskallukseni kasvoivat kirjoittamaan myös muista asioista kuin niistä, jotka näen juuri nyt ja joihin voin koskea. Samasta uskalluksesta kerrotaan myös Ultra Bran laulussa Aleksanterinkadulla, jossa ne vieraat tytöt uskalsivat kirjoittaa muistakin kuin raitiovaunuista. Näin se mullakin kasvoi. Nykyään kirjoitan oikeastaan kaikesta muusta kuin raitiovaunuista.

Ja kun olen introvertti, minun on koko ikäni ollut vaikea löytää ihmistä kenelle puhua syvällisistä asioista. Tai sitten - ja tämä seuraava on hyvin ristiriitaista - en oikeastaan edes halua repiä sieluani auki muille ihmisille, mutta haluan silti ruotia asioita. Pistää palasiksi palasiksi ja koota taas. Ikäviäkin juttuja (niinkuin ne tytöt). Kuten asioita joita koin itse epäoikeudenmukaisina, ja sitten niitä, joita olen itse tehnyt selvästi omaa etiikkaani vastaan. Siis omia rötöstelyjä.

Voisi ajatella, että tämä on surullista ja onnetonta, että ihmisellä ei ole ketään kenelle kertoa ongelmistaan tai iloistaan. Onhan minulla. Mutta reflektoidessani niistä päiväkirjaani saan samalla vapaan kentän ruotia syitä ja seurauksia, motiiveja ja palkkioita täysin vapaasti. Päiväkirja on vähän kuin tekoälyn kanssa seurustelisi mutta onneksi ei sittenkään: hän ei ole kaveri, mutta kanssasparraaja ja mikä parasta, sieltä kumpuavat aloitteet kumpuavat suoraan minusta eivätkä mistään algoritmistä.

Eli siis tämä autofiktio on minulle sitä vapautta, mitä moni löytää ystävän kanssa rupattelusta, avautumisesta, siitä mikä saa minut vain vaivautuneeksi. Päiväkirjaan - jota olen siis kirjoittanut nyt jo vuosikymmenet - saan purkaa ilot, surut, pettymykset mutta ennen kaikkea ne omat mokat, joista on kaikkein vaikeinta puhua kenellekään. Ja menetetyt rakkaudet, menetetyt hetket, myös iloin ja onnen hetket, ne jotka pisaroi elämän taulussa hopean ja kullan välähdyksinä. Onnellisimpia hetkiäni ovat ne aamuyön hetket, kun istun omassa keittiössäni, hiljaisen kerrostalon keskellä, avaan läppärin, mietin hetken ja alan naputella elämääni.