|
Lähettäjä: .
Päivämäärä: 25.1.26 09:04:40
Tätä tuli pohdittua todella paljon, kun olin suhteessa narsistin kanssa. Lähtökohtaisesti ajattelin ennen sitä, että parisuhteen ongelmat tai puolison ongelmat ei kuulu muille, mutta luonnollisia kuulumisia tai jotain normaalisia arkisia pikkuongelmia on ok jakaa (siis tyyliin, että kylläpäs ärsytti, kun puoliso jätti kämpän siivottomaksi). Narsisti (josta en alkuun tiennyt, että on narsisti) taas jakoi kaiken, tai siis lähinnä vain ongelmia, ystävilleen ja myös MINUN ystäville. Ja totta kai siinä valossa, että minä olen paha. En tiennyt tätä silloin, mutta ihmettelin kyllä, kun ystäväni ja hänen ystävänsä ottivat usein yllättäen yhteyttä ja kysyivät, että onko kaikki ok. No, kun narsismi paljastui ja tämä "narsistin kanssa parisuhteessa" -vuoristorata alkoi, niin siinä sai kyllä sitten ihan kirjaimellisesti jokainen puolituttu ja jopa todella moni täysin tuntematon kuulla, miten paska minä olen ja miten hän rakastaa minua niin paljon, että kaikesta minun paskamaisuudesta huolimatta jaksaa aina vaan kinuta minua takaisin.
Silloin aloin miettiä, että ystäville puhuminen on todellakin kaksiteräinen miekka. Minun olisi pitänyt puhua aikaisemmasss vaiheessa ystävilleni, että mitä on meneillään. Toki he olivat minulle jo sanoneet heti miehen ensimmäistä kertaa tavatessa, että vaikuttaa narsistiselta, mutta enhän minä uskonut. Ja pidin sitten piilossa kaikkia niitä huolestuttavia red flagejä, joita alkoi hissukseen ajan myötä näkyä. Mutta jos olisin niin tehnyt, niin olisiko toimintani ollut vastaavaa kuin mitä narsistipuolisoni teki? Ehkä ei, koska tavoite ja tapa olisi ollut hyvin erilainen. Mutta missä menee raja? Aikaisemmissa suhteissa ei tällaista koskaan tarvinnut miettiä.
|