|
Lähettäjä: ...
Päivämäärä: 24.1.26 17:21:04
Elikkäs kävipäs niin, että tulin raskaaksi. Ei oltu puolison kanssa suunniteltu perheen perustamista sen kummemmin, joten hieman pisti elämän ylösalaisin tämä tieto. Shokista huolimatta kuitenkin myös iloitsin asiasta ja ensin puolisokin oli positiivinen, mutta viikkojen kuluessa hän alkoi tulla toisiin aatoksiin. Itselleni tämä oli henkisesti tosi raskasta: lähtökohdat oli muutenkin tosi stressaavat, joten se, että alun ilo ja vakuuttelut siitä, että hän tukee mua oli tilanne mikä tahansa muuttuikin yhtäkkiä negatiivisuudeksi ja ehdotteluksi siitä, pitäisikö raskaus kuitenkin keskeyttää, ahdisti mua todella. Olin siis ollut jo valmiiksi hirveässä tunnevuoristoradassa koko hommasta, pelännyt kaikkea mahdollista, miettinyt onko musta vanhemmaksi ja samalla kuitenkin tunsin todella syvää yhteyttä sisälläni kasvavaan elämänalkuun ja tiesin rakastavani sitä.
Noh, lopulta sitten raskaus päättyi keskenmenoon ensimmäisen kolmanneksen aikana. Menetyksen tunne oli kamala, vaikka raskaus olikin ollut shokki ja kaikkine fyysisine ja henkisine vaikutuksineen kokemus oli ollut raskas ja tosi stressaava. Puoliso kyllä piti musta kovasti huolta, mutta se oli enemmänkin sellaista fyysistä huolenpitoa ja hoivaamista. Me ei koskaan jaettu tapahtuneesta yhteistä henkistä surua.
Alkuun tuntui, että aloin toipua hyvin. Keskityin töihin ja arjen kiireisiin. Kun aloimme kuitenkin puhua aiheesta uudestaan, se aukaisi kaikki haavat ja tuntuu, että mussa on ihan kamalasti henkistä kipua koko koettelemuksesta ja mun on vaikea hyväksyä, että puoliso ei kokenut asiaa samoin kuin minä. Joka kerta kun hän sanoo "Miten voisin surra jotain mitä en edes halunnut?", tuntuu, että puukko menee sydämeen. En tiedä, miten parisuhde kestää ja elpyy, kun kyseessä on itsellä niin syvälle sieluun menneestä asiasta.
Oisko vertaistukea tai muita hyviä neuvoja?
|