|
Lähettäjä: .
Päivämäärä: 20.1.26 21:29:25
Kaikki vanhat eivät ole rumia, minä kuitenkin olen. Naama on kuin kyljellään makaava kolmio, kaksois-kolmoisleuat ja bulldogginahat roikkuvat molemmin puolin tosi rumalla tavalla. Silmät roikkuvat. Juuri näin yllättäen otetuissa valokuvissa ihan kiistattoman totuuden, en yleensä kuvaa itseäni.
Vuosi sitten sairastuin ja parantuminen kesti syksyyn saakka enkä taida vieläkään olla oikeasti kunnossa, unettomuus alkoi sairastumisen aikaan ja olen ihan loppu koko ajan. Lääkärissä käyty, ei apua, ei gynekologistakaan. Lihonut olen tietenkin jo sairauden takia kun ei aineenvaihdunta toimi, enkä jaksa liikkua kävelylenkkejä lukuunottamatta, kaikki energia menee töissäkäyntiin. Tämä lievä ylipaino ei siis paranna ulkonäköä todellakaan vaikka eipä tässä enää ole kuin yksi suunta. Kaikenmaailman ruokavaliot tai laihdutus eivät sairauttani paranna, en käytä alkoholia tai muita vastaavia.
Lisäksi olen kertakaikkiaan vanha, lähempänä kuuttakymmentä ikävuotta kuin viittäkymmentä. Toiset ikääntyvät miellyttävästi, en minä. Enkä ole koskaan ollut mikään häikäisevä kaunotar, mutta ihan ok viehättävä ja ehkä tottunutkin tavallaan käyttämään tätä viehätysvoimaa sosiaalisissa tilanteissa. Nyt häpeän itseäni ja muistutan itselleni koko ajan, että ainiin, olenkin hirveä. En voi enää flirttailla tai laskea leikkiä, miehet ainakin menevät ihan vaivautuneeksi ja olen muuttunut näkymättömäksi niin kuin rumat muuttuvat. Lävitseni katsotaan.
Ahdistaa.
|