|
Lähettäjä: Huvin vuoksi
Päivämäärä: 19.1.26 11:57:40
Omat ajatukset on niin solmussa että avaudunpahan tänne.
Lapsuuden kodista asti minulle on iskostunut päähän ajatus muiden auttamisesta ja ahkeruuden ja työteon tärkeydestä. Ensin työ, sitten huvi jne. Työelämään siirtyessä rupesin jatkajaksi sukulaisen yritykseen, jolloin opin työnarkomaanilta sukulaiselta ajatuksen, että semmoinen 14 h on kunnon yrittäjän työpäivä. Sitä ohjenuoraa siinä aikani yritin parhaani mukaan noudattaa, samalla vielä harrastin kaikenlaista liikuntaa lähes joka päivä. Nautin treenaamisesta ja meni lujaa, tunsin olevani hyvä ihminen kun olin niin ahkera.
Sitten en tiedä mitä tapahtui, useampi vuosi mennyt kuin sumussa ja kaikki on jäänyt. Töissä käyn ja kodin saan pidettyä suurin piirtein asuttavassa kunnossa, siinä se. Nyt olisi kevät kalenterissa töiden osalta tyhjää, ollut jo pari viikkoa. Taloudellisesti ei ole hätää, joten voisin vaan harrastella ja nauttia olemisesta. Mutta ei vaan pysty, en saa aikaiseksi. Haaveilen että ostaisin sukset ja alkaisin hiihtämään, mutta se tyssää ajatukseen, että miksi muka niin tekisin? Se, että jostain saattaisi tulla hyvä mieli itselle, ei ole minulle enää peruste tehdä mitään. Jos joku tuttu pyytää minua auttamaan jossain, niin hyppään heti autoon ja menen. Mutta itseäni varten ei vaan ole motivaatiota tehdä mitään. Mietin usein että jos vaan hommaisi mahdollisimman monta työtä rinnakkain ja tekisi niitä siihen asti että kuukahtaa kokonaan, niin pääsisi tästä vapaapäivien tyhjyyden tunteesta.
Joku loppuunpalaminenhan tämä varmaan on, ja itse olen ainoa joka voi asialle mitään tehdä. Puolisoa olen asialla jo tarpeeksi vaivannut, joten avaudutaan vaihteeksi tänne anonyymina niin en kuormita ketään.
|