|
Lähettäjä: Sinkkuna olemisest
Päivämäärä: 30.12.25 19:34:41
Muistan, että jo ennen teini-ikää samanikäiset tytöt olivat hyvin kiinnostuneita pojista. Se tuntui menevän kaiken muun edelle ja sama ilmiö jatkui aikuisuuteen asti. Itse keskityin enemmän omiin harrastuksiini ja mielenkiinnon kohteisiini. Toki minullakin oli ihastuksia, mutta myöhemmin olen alkanut pohtia, kuinka paljon kyse on yhteiskunnan luomasta paineesta, että naisella täytyy olla mies tai muuten hän on jollain tapaa epäonnistunut.
Myös itse päädyin parisuhteisiin osittain tämän paineen vuoksi, koska muillakin oli. Omalla kohdallani parisuhteet eivät kuitenkaan ole missään vaiheessa antaneet enemmän kuin ottaneet. Olen ollut aidosti onnellisin silloin, kun olen ollut yksin, ja olenkin elänyt itsekseni jo seitsemän vuotta. Toki voi olla kyse huonosta tuurista, mutta en ole tavannut yhtäkään aidosti hyvää miestä ja se tekee minut välillä surulliseksi. Jokaisessa suhteessa olen joutunut pettymään ja tullut kohdelluksi huonosti.
Välillä haaveilen siitä, että joku rakastaisi minua, mutta samalla mietin, onko kyse enemmän kirjallisuuden ja elokuvien luomasta mielikuvasta kuin jostain, mitä on realistista kokea oikeassa elämässä.
Usein katson ympärilleni ja ajattelen, etten vaihtaisi paikkaa kenenkään parisuhteessa olevan kanssa. Tiedän kyllä, että moni tyytyy “ihan hyvään”, koska elämää on käytännössä helpompi elää, jos on joku jakamassa kuluja ja arkea. Usein vastuu kuitenkin jää silti suurelta osin naiselle. Moni ei myöskään varmasti pysty olemaan yksin vaikka suhde olisi kuinka väljähtynyt.
En koe tarvitsevani parisuhdetta mihinkään. Teen mieluummin asiat yksin, enkä rehellisesti tiedä edes sietäisinkö toista ihmistä kodissani ympäri vuorokauden. Kun on elänyt näin pitkään yksin, on muodostunut tapoja ja rutiineja, joista ei enää helposti halua luopua. Jonkun pitäisi oikeasti kolahtaa.
Välillä mietin myös sitä, etten ehkä edes usko aitoon rakkauteen. Vaikea selittää tätä.
|