|
Lähettäjä: torvi
Päivämäärä: 21.12.25 05:46:54
En minä mutta poikani..
Kesällä -24 kun koulut päättyivät, ajattelin ensin että nyt pojalla olisi vähän helpompaa. Ei enää amiksen aikaisia herätyksiä eikä työssäoppimista. Mutta kävikin niin, että pesäpallo täytti koko päivän.
Aamut alkoivat silti aikaisin.
Hän lähti lenkille melkein joka aamu, viisi–seitsemän kilometriä. Hän sanoi aina, ettei se ollut kovaa, vain sellaista peruskuntoa ylläpitävää. Ja uskoin sen, koska eihän se yksittäisenä kuulosta paljolta.
Kesällä viikko näytti suunnilleen tältä:
aamulenkit 6–7 kertaa viikossa
lajiharjoitukset 4–5 kertaa viikossa
ottelu 1–2 kertaa viikossa
lisäksi omatoimista heittelyä ja lyöntiharjoittelua
Kun koulua ei ollut, treenit jakaantuivat koko päivälle. Aamulla lenkki, iltapäivällä treeni tai peli, illalla vielä venyttelyä tai pientä tekemistä. Varsinaisia lepopäiviä ei ollut, korkeintaan sellaisia päiviä, jolloin vain yksi harjoitus jäi pois.
Minulle se alkoi näyttää paljolta, mutta hän oli hyvässä kunnossa ja nuori. Hän ei valittanut. Siksi en osannut olla huolissani tarpeeksi ajoissa.
Ensimmäiset merkit tulivat huomaamatta.
Hän nukkui, mutta ei palautunut. Söi, mutta oli silti väsynyt. Jalat olivat jatkuvasti raskaat, ja hän sanoi, ettei treeni enää tuntunut kehittävältä. Silti hän ajatteli, että kunto tehdään kesällä – nyt ei ollut aikaa keventää.
Kauden tärkein ottelu lähestyi, ja juuri silloin keho petti. Ei loukkaantumista, ei sairastumista. Vain täydellinen tyhjyys. Ottelussa jalat eivät liikkuneet, reaktiot olivat hitaita ja virheitä tuli enemmän kuin koskaan ennen.
Ottelun jälkeen hän sanoi:
“En ole ikinä ollut näin väsynyt.”
Seuraavina päivinä hän yritti jatkaa kevyesti, mutta jo hölkkä tuntui pahalta. Silloin ymmärsimme, ettei kyse ollut normaalista väsymyksestä. Lääkärissä ja fysioterapeutilla puhuttiin ylikuormitustilasta, ylikunnosta. Sellaisesta, joka syntyy viikkojen ja kuukausien aikana, ei yhdestä virheestä.
Toipuminen ei ollut nopeaa.
Aluksi piti jättää kaikki kovat harjoitukset pois. Ei pelejä, ei tehoja. Täyttä liikkumattomuutta ei vaadittu, mutta vain kävelyä ja hyvin kevyttä pyöräilyä. Sellaista, joka tuntui paremmalta jälkeenpäin kuin ennen.
Se oli hänelle vaikeaa. Hän olisi mieluummin tehnyt mitä tahansa muuta kuin opetellut lepäämään.
Vasta kuukausien aikana voimat alkoivat palata kunnolla. Ensin arki tuntui taas normaalilta. Vasta sen jälkeen liikunta. Tehot tulivat mukaan vasta viimeisenä, harkiten.
Nykyään hän liikkuu edelleen paljon, mutta eri tavalla.
Aamulenkkejä ei ole joka päivä. Viikossa on oikeita lepopäiviä. Jos olo on väsynyt, hän uskaltaa keventää. Hän on paremmassa kunnossa vähemmällä määrällä kuin silloin, kun hän teki kaiken mahdollisen.
Minulle tämä oli opetus siitä, että ylikunto ei katso ikää. Se ei vaadi äärimmäisyyksiä, vain liian paljon hyvää asiaa liian pitkään. Ja että joskus suurin tuki nuorelle urheilijalle on lupa levätä.
|