|
Lähettäjä: Merliina
Päivämäärä: 14.12.25 13:38:04
Nyt on kyllä jo pakko ihmetellä, että mikä nykylapsia ja varsinkin nykyajan VANHEMPIA vaivaa. Joka toinen lapsi tuntuu olevan jollain kirjolla ja heitä ei edes yritetä saada käyttäytymään lähellekään normaalin perusasioiden mukaan.
Olen itse käynyt peruskouluni 1991-2000 ja ei silloin juurikaan ollut mitään kirjolla olevia lapsia. Selkeästi vammaiset ja kädestä pitäen ohjattavat olivat vammaisille tarkoitetussa luokassa ja sitten ne käytöstavattomat häiriköt, jotka pilasivat kaikkien päivän, olivat omassa erityisluokassaan "tarkkiksella", mutta hekin "tavallisten" oppilaiden seassa joillakin tunneilla. Ainoastaan vammaiset olivat aina omassa luokassaan, mutta heitä ei montaa ollut, eikä tarkkislaisiakaan ollut kuin muutama.
Loppujen kanssa pärjättiin, ja vaikka joku oli selkeästi "erilainen", hän oli silti tavallisessa luokassa ja pärjäsi muiden mukana. Eikä asioista tehty mitään isoja ongelmia.
Mikä ihme siinä on, että nykyään noita erilaisia tuntuu olevan vähintään puolet joka luokasta eikä heille saada opetettua edes peruskäytöstapoja? Varsinkaan kotona??? Koulussahan on mahdoton puuttua ja opettaa käytöstapoja, jos kotona ei vaadita ja opeteta mitään.
Kotoahan se kaikki lähtee, koska ei koulussa voi mitään osata, jos ei kotona ole asiasta tehty rutiinia. Mitä nykyvanhemmat tekevät niin väärin, että nykyään joka lapselle haetaan joku diagnoosi kun ei jakseta kasvattaa yhtään, ja sitten valitetaan, kun mikään ei suju ja ollaan joka asiaan vaatimassa muiden apua ja tukea.
Eikö sen diagnoosin myötä nimenomaan pitäisi nähdä kasvatuksessa enemmän vaivaa ihan kotona ja aivan itse, kun on saatu se diagnoosi, jonka perusteella tietää, miten toimia? Miksi ihmeessä se nykyään muka vapauttaa kaikesta kasvatusvastuusta??
Minä olin se meidän luokan erilainen. Vaikka olenkin tyttö, niin sain autismidiagnoosin 4-vuotiaana ja ADHD-diagnoosin vasta 32-vuotiaana. Silti minulle opetettiin käytöstavat ja asioiden tekeminen kuten "normaalille" sisarukselleni, vaikka se vanhemmiltani 1000-kertaisen työn vaatikin. He eivät siis vain heittäytyneet vetelehtimään "ei tolle voi opettaa mitään eikä tolta voi vaatia mitään kun se on autisti". Olen todella kiitollinen heille, että he kasvattivat minut ja opettivat tavat, joiden avulla selvisin koulunkäynnistä ihan tavallisessa luokassa. Välillä sain olla omassa "autistikuplassani" jossa en nähnyt enkä kuullut mitään, mutta tietyt asiat piti hoitaa siitä huolimatta. Sain olla omalla tavallani erilainen, muttei se koskaan, missään, oikeuttanut huonoon käytökseen. Olin omassa kuplassani, aistiyliherkkä, rutiinien muutos meiansi viedä hengen, oli univaikeuksia joita lääkittiin jo 4-vuotiaana, yms.
Tunnistan kyllä noita aloittajan lapsen haasteita, ja oli minullakin niitä haasteita vaikka kuinka, mutta missään vaiheessa ei annettu vain olla sanoen, että "ei tolta voi vaatia kun se on autisti". Minulle opetettiin asiat siitä huolimatta, että olen autisti. Yksikään opettajani ei millään tavalla koskaan ottanut haasteitani huomioon, vaan jokaisella oppilaalla oli itsellään vastuu siitä, että homma sujuu. Eli tein enenmmän työtä sen eteen, että opin esim. vierasta kieltä, selvisin matikan läksyistä, muistin ottaa liikuntakamat mukaan, kykenin käymään ruokalassa ja muistin mennä välkältä takaisin tunnille enkä unohtunut omaan maailmaani ulos.
Toki näinkin tapahtui kerran ala-asteella, eli huomasin yhtäkkiä, että koulun piha oli tyhjä ja minä olin siellä yksin. Olin jotenkin uponnut omaan maailmaani, en ollut tajunnut/kuullut, että kello soi, ja "heräsin" kuplastani vasta kun piha oli jo tyhjä ja kello ihan liikaa. Häpesin sitä niin paljon, ettei sama virhe toistunut. Opettajalle sanoin, kahden kesken, en niin että koko luokka kuuli, että "alkoi tulla nenästä verta ja oli pakko olla vessassa". Tuolla oli siis sellaiset yksittäiset vessat käytävässä, ei mikään koppivessa jossa 10 koppia, joten en jäänyt valheesta kiinni. Mutta IHAN ITSE selvisin tuosta ja kannoin vastuun siitä, että mokasin.
Mihin se lasten oma vastuu on kadonnut muutamassa vuosikymmenessä? Mitä ihmettä on tapahtunut niille ihmisille, jotka tuolloin olivat minun ikäisiäni, ja nyt siis peruskouluikäisten/toisen asteen oppilaiden vanhempia? Haloo???
Miksi nykylapsilta ei voida vaatia mitään eikä heille voi opettaa mitään? Aiemmin riitti, että pysyi muiden mukana, mutta nykyään kenenkään ei tarvitse olla muiden mukana vaan jokainen on joku yksittäinen hiutale, jonka erityistarpeet ja omat mielipiteet otetaan huomioon, eikä kukaan voi enää toimia ryhmässä. Kummallista...
Minua haukuttiin vammaiseksi ja kehariksi ja joskus muut ihmettelivät, miksi olen jonkinlainen. Olin siis esim. stimmannut jotain huomaamattani ja muut sitten ihmettelevät, miksi teen niin. Ja joskus minulle iski joku "väliaikainen mutismi", eli en vain saanut sanaakaan suustani, vaikka tiesin kyllä, mitä minun olisi pitänyt sanoa. Eikä siinä auttanut se, että muut hokivat "No sano nyt". Kun ei suusta tullut sanaakaan. Ei vain tullut. Sitten opettaja sanoi, että "Okei, seuraava jatkakoot" ja mulkoili minua. Mutta ei tuokaan oikeuttanut minua heittäytymään lattialle tai juoksemaan siivouskomeroon piiloon. Tuijottelin pöytää ja ihmettelin, että mikä mulle tuli, mutta se siitä. Elämä jatkui. Ja välillä teki kyllä mieli heittäytyä pelleilemään, mutta siitä tuli niin välitön palaute, että oli parempi vain lopettaa se ja vaikka stimmailla. Minulle oli kuitenkin opetettu jo kotona käytöstavat, joten en todellakaan haitannut koko luokan tekemistä ramppaamalla ympäri luokkaa.
Päiväkodin työntekijätkin sanovat, että heillä on monta lasta samanaikaisesti vahdittavana, joten lasten on opittava toimimaan ryhmänä. Miksi tätäkään ei lapsille nykyään opeteta? Kun jo kotona opetettaisiin asiat, joista päikyssä pidetään kiinni, niin kouluikäisenä onnistuisi jo helpommin. Mutta kun nykyään kotona ei opeteta mitään, on päikyssä vaikeaa, ja kouluikäisenä jo mahdotonta...
Rutiinien muutos on minulle ollut aina katastrofi ja kuoleman paikka. Ymmärrän sen, että se on aloittajan lapsellekin vaikeaa. Mutta ei minun koskaan annettu sen vuoksi perseillä ja olla hankala, vaan minun täytyi itse keksiä, miten selviän rutiinien muutoksesta. Ja aikuisenakin kaikki muutokset rutiineihin on olleet vaikeita, pistää pakan sekaisin, vaatii ylimääräistä kapasiteettia ja vetää patterin joko tyhjäksi tai sitten ihan ylikierroksille. Mutta aikuisena ihmisenä minun on vain osattava selvitä niistä, en voi heittäytyä perseilemään ja jättää asioita tekemättä enkä varsinkaan haitata muiden elämää.
Ihan lapsen omaksi parhaaksi vanhempien kannattaisi vähän nähdä vaivaa sen eteen, että kasvattaisivat lastaan ja opettaisivat hänet sietämään asioita.
Opettajan kanssa voisi esim. sopia, että ne vaikeat aineet olisi koulupäivässä aina vikana, ja lapsi saisi niistä vapautuksen, jolloin lapsi pääsee koulusta aiemmin kotiin, mutta aamut alkaisivat silti aina samaan aikaan, jolloin aamurutiinit ei muuttuisi. Nuo vapautusaineet voisi sitten suorittaa itse vanhempien kanssa, eli kuvis, liikunta, jne.
Harva lapsi kykenee opiskelemaan täysin itsenäisesti kotona, joten kummallinen ratkaisu tuo, että lapsi nyhvää kotona yksin päivät ja illalla pitäisi sitten vanhempien kanssa opiskella koko päivän oppimateriaali, kun vanhemmat eivät jaksa tai ehdi opettaa mitään ja lastakin jo väsyttää. Eli sinänsä lapsen kannattaisi siellä koulussa kyllä käydä ja olla oppimassa.
Voisitko ottaa jonkun päivän palkattomana ja mennä lapsen mukaan kouluun ja olla hänelle avustajana kun hän sitä tarvitsee? Ei siis koko ajan vaan seuraisit jostain luokan takaa menoa, jotta saisit materiaalia siitä, miten koulupäivä menee ja ottaisit vastuun kun lapsella on hankalaa ja hän juokseen karkuun ja piiloutuu koululle. Hän voisi sitten samalla kertoa sinulle, että miksi teki niin ja mitä hänen mielestään pitää tehdä, ettei tule tarvetta toimia niin. Eikä mitään lässytystä ja "emmätiä" -naureskelua vaan ihan vakavaa keskustelua, että ongelmakohdat lähtee ratkeamaan. Laita lapsi vaikka kirjoittamaan asiat ylös.
Jos puututte asioihin nyt, niin pääsette kaikki helpommalla myöhemmin. Varsinkin se lapsi. En uskalla edes ajatella, millaista minun elämäni olisi ollut, jos minun olisi annettu käyttäytyä tuolla tavalla ja todettu vain, että "ei voi mitään kun se on kirjolla". Pitää edes yrittää. Mutta se vaatii vanhemmilta jonkinlaisen panostuksen ja sen, että osataan ohjata lasta ja myös vaatia häneltä jotain. Ei pelkkää silittelyä ja vaatimusten poistoa vaan tilanteiden ja tunteiden sanoittamista ja sitä, että lapsi itse pohtii ratkaisuja ongelmiin, koska se on aina keino saada hänen arjestaan sujuvaa. Ihan kokemuksesta kerron.
Ja vaikka olenkin lapseton ihan omasta halustani (syitä voitte arvailla, mutta tästä kommentistani voitte löytää jokusen vihjeen), niin siskoni keskimmäisellä lapsella on ADHD ja on myös jonkin verran autistinen. Eli olen päässyt läheltä seuraamaan nepsy-lasta ja hänen kanssaan esiintyviä vaikeuksia. Siskoni yritti väittää, että myös esikoinen on nepsy, mutta sanoin, ettei ole, vaan täysin rajoitta kasvanut. Kun hänelle laitettiin säännöt, rajat ja rutiinit, niin loppui se "nepsyily". Mutta tuo keskimmäinen on sitten selvästi "erilainen". Mutta siskoni ja miehensä eivät todellakaan ole antaneet tuon lapsen vain olla ja tehdä miten huvittaa, vaan hänen kasvatukseen on käytetty todella paljon resursseja, että hänenkin kanssaan arki sujuu. Toki hänellä on se toimintaterapiansa ja lääkärikäynnit toisella paikkakunnalla, mutta perusarki ja koulunkäynti on koitettu saada mahdollisimman normaaliksi.
Saan edelleen kuulla kavereilta ihmettelyä outoudestani. En siis ole varmaan koskaan kertonut kenellekään olevani autisti. ADHD-diagnoosistani ja lääkkeistä tietää vain muutama kaveri, töissä en ole hiiskunut sanaakaan. Vaikka oikeasti ärsyttää olla erilainen ja stimmailla huomaamatta, niin esitän aina, että teen sen tarkoituksella. Esim. yksinpuhuminen = kun tajuan sen ja joku kuulee, muka laulan jotain biisiä, kummallinen liikehdintä = jumppaan nilkkaa tai rannetta, tai muka lihakseen sattuu tai selkä kutittaa. Eli en ole "ihan normaali", mutta olen oppinut olemaan omanlaiseni niin, etten kovin paljoa kummastusta herätä, olemaan ajoissa, hoitamaan vastuuni, luonut itselleni toimivat rutiinit, jne. Kun opin ne jo lapsena ja olen voinut muokata niitä elämän varrella. Minut laitettiin oppimaan asiat ja ottamaan vastuu jo lapsena, SIITÄ HUOLIMATTA että olen autisti (ja tietämättäni myös ADHD). Siitä iso kiitos vanhemmilleni, että kasvattivat minut DIAGNOOSISTA HUOLIMATTA.
|