|
Lähettäjä: --
Päivämäärä: 9.12.25 09:21:48
Itse kipuilin tällaisten asioiden kanssa liki kolmikymppiseksi.
Ympärilläni olevat aikuiset kun eivät osanneet oikein antaa mallia, miten pitää omista rajoistaan kiinni tai muuten käyttäytyä kuin aikuinen. (Mm. Äitini hakattu hiljaiseksi lapsesta pitäen jne.)
Olin itsekin pahasti kiusattu ja kun vihdoin löytyi se poikaystävä, joka kertoi rakastavansa, se oli unelmaa. Poikaystävä vaan osoittautui narsistiseksi tai ainakin vähintään hakkaavaksi ja raiskaavaksi kusipääksi, jolle ei passannut sanoa poikkipuolista sanaa. Tuntui että ympärilläni kaikki aikuiset ihailivat tuota mieshenkilöä ja jos yritin edes puhua vähänkään että pitäisikö erota, niin kuulemma "ei sitä nyt pikkukummassa erota!" ja "ei poikaystävää pidä vaihtaa kuin sukkia!". Se oli kuitenkin eka poikaystäväni ja tuossa vaiheessa suhdetta oli kestänyt kuitenkin jo vuoden eikä kyse ollut siitä, että joka viikko vaihtuisi kainalo. Sitä sitten kuvitteli, että sellaista se parisuhde on. "Ei se ole aina ruusuilla tanssimista!"-lausahdusta kuulin kans. Mutta mitä se sitten kellekin tarkoittaa?
Ulkopuolelta on vaikea muiden päätellä millainen suhde on. Tuntui todella pahalle, että ihmiset kuvittelivat, että mä olisin pienistä syistä eroamassa ja pitivät minua huithapelina suorastaan, joka hyppää miehen sylistä seuraavaan tosta noin vaan! Ehkä sitten olen sellainen? Ehkä pitäisi vaan kestää enemmän? Suhde tosiaan päätyi hakkaamisiin ja raiskaamisiin. Mutta sellaistahan se on? Ei se ole aina ruusuilla tanssimista?
Kun vihdoin erosin, isovanhempani syyttivät minua, etten koskaan tule saamaan uutta puolisoa ja syy on minussa kun ero tuli. Kuulemma vietän liikaa aikaa tallilla ja hevosten kanssa. Ei mitään väliä, vaikka itse sanoin halunneeni eroa ja että puoliso oli väkivaltainen. Ei, vika on juuri minussa ja olen liian nirppanokka.
Nyt noin 25 vuotta myöhemmin mietin kauhulla, että mitä kaikkea annoin itselleni tehdä, enkä lähtenyt heti suhteesta. Sitä piti jotenkin ympärilläni olevia aikuisia arvossa ja että heidän jutuissaan on viisautta. Joo, ei ollut. Fiksu aikuinen neuvoo lempeästi, kuuntelee nuorta ennen kuin arvostelee. Antaa tukea. Neuvoo miten omista rajoista pitää pitää kiinni ja miten kohdella myös muita arvokkaasti ja tunnistaa myös heidän rajansa.
Aloittajalle:
Mieti miten haluat sinua kohdeltavan. Keskustelle rauhassa kumppanisi kanssa, mitä haluat ja missä menee rajasi. Huomauta asiallisesti, jos hän ne ylittää. Jos hän jatkaa rajojen venytystä siitä huolimatta, niin silloin onihan asiallista todeta, ettei toinen ole sinun arvoinen. Sinä olet arvokas. Sinun ei ole mikään pakko olla yhdessä ihmisen kanssa, joka ei arvosta sinua.
Toki on hyvä muistaa yrittää ihan ensin keskustella puolison kanssa. Jos hän on siis valmis sellaiseen aikuisten kesken keskusteluun, eikä vajoa suoraan kuoppaan, jossa menee vain puolustuskannalle. Toki silloin pitää yrittää itsekin keskustelle syyttelemättä ja yrittää pitää keskustelu neutraalina ja antaa toisellekin mahdollisuus olla haavoittuva. Kaikista ei kuitenkaan ole tuollaiseen keskusteluun ja se on yksi merkki, että tämä ei ole vielä henkisesti valmis parisuhteeseen ja ratkomaan ongelmia.
Eli ei, sun ei tartte kerta toisensa jälkeen antaa siimaa puolisolle. Helposti se toinen vaan oppii, että sun yli voi kävellä ja "ei se haitannut viimeksikään, että tein näin." Eli pahimmillaan opetat puolison siihen, että se on ok kävellä sun yli, kerta toisensa jälkeen. Rautalangasta: Ekan kerran kun toinen ylittää rajat (tai on ylittämässä) huomautat. Ja jos ei ota onkeensa, niin lapikasta. Jos aidon oikeasti tokalla kerralla huomaa virheensä, niin voisin antaa vielä anteeksi, mutta kolmatta kertaa en enää. Riippuu toki asiastakin. On vähän eri asia jos toinen ei muista korjata lautasia ruokapöydältä, kuin se että väkisin yrittää yllättäen panna kakkoseen, kun siitä ei ole puhuttu. Siitä saa kenkää jo ekalla kerralla kun edes yrittää!
|