|
Lähettäjä: minä
Päivämäärä: 21.11.25 14:02:42
Olen ollut tosi uupunut jo pitkään. Nimenomaan uupunut, en silitkään koe varsinaisesti olevani masentunut, vaan jaksan edelleen iloita pienistä asioista ja yrittää suunnitella tulevaa ja keksiä mukavia asioita.
Työterveydessä ja julkisella olen käynyt useampaankin kertaan eri paikoissa vuosien varrella. Työterveydessä ratkaisu on AINA ottaa verikokeet ja sitten kun todetaan, että niissä on kaikki mallillaan, niin kirjoitetaan ehkä viikko saikkua, että no huilaa nyt vähän, mutta ei sinne kotiin parane jäädä makaamaan. Julkisella puolellakin on selvitetty elimelliset syyt ja tehty masennustestejä, mutta en ole saanut niistä kovinkaan korkeita pisteitä.
Oma kokemukseni on, että minulle ei ole varsinaisesti ikinä tapahtunut mitään ihan super traagista, mutta vuosien varrella tulleet erinäiset ikävät asiat ovat vaan lopulta kasaantuneet, kun edellisestä suht rankasta tai stressaavasta asiasta ei ole ehtinyt edes kunnolla toipua kun jo seuraavaa on pukannut.
Mutta olenko vaan jotenkin herkkä ja helposti uupuva? Aikuisen ihmisen elämään kuuluu velvollisuuksia, menetyksiä, ikävien asioiden hoitamista, sehän on ihan selvä. Kun vertaan ystäviini, niin ei heidän elämänsä ole ainakaan kertomansa tai minulle näkyvän mukaan kuitenkaan tällaista näin kuoppaista menoa kuin minulla. Mutta onko tämä sitten kuitenkin ihan normi aikuisen arkea mitä itsellä on. Onko ihan turha mennä sanomaan vaikka työterveyteen että väsyttää, onko se vaan turhaa marinaa?
Viimeisen noin viiden vuoden aikana tilanne on ollut mm. tämä: Olen ollut koko ajan pätkätöiden kierteessä ja jatkuvassa työnhaussa ja pidemmän päälle tällainen epävarmuus on kyllä kuormittanut. Välissä olen myös ollut kahdesti työttömänä. Olen menettänyt lyhyen ajan sisään kaksi lemmikkiä ja ensin kohdannut huolen ja stressin niiden sairastessa. Kohdannut väkivaltaa parisuhteessa. Terveydentilani vuoksi olen joutunut luopumaan rakkaista harrastuksista ja toki terveys on rajoittanut arkea ja jaksamista muutenkin. Kyseessä ei kuitenkaan ole sellainen vaiva jonka vuoksi kirjoitettaisiin esim. pidempää saikkua, korkeintaan akuutteihin oireisiin voisi saada lyhyen saikun jos ei kerta kaikkiaan kykene työhön.
Lisäksi hyvin läheinen ystäväni on menehtynyt. Ne työt joissa olen ollut, ovat olleet lähes kaikki sellaisia, joissa muutkin kuin minä ovat kokeneet uupumusta ja työn määrä ja vaatimukset ovat olleet aivan liialliset suhteessa tekijämäärään. Itse olen enimmän aikaa vain sinnitellyt jollain ihmeen kaupalla, moni muu on ollut pitkilläkin saikuilla. Nyt vielä toinen vanhempani menehtyi täysin yllättäen vajaa pari kuukautta sitten ja päälle pamahtivat hautajaisjärjestelyt sun muut asioiden hoitamiset. Siihen päällehän sitten tietenkin autoni hajosi isommin, eräs toinen läheinen sairastui vakavasti, töissä puolet kollegoista on saikulla vuorollaan, oma työsopimus taas kerran katkolla alkuvuodesta jne. Tähän päälle vielä se, että tuntuu kuin joku kirous olisi langetettu niskaan, sen verran sellaisia pienempiäkin surkeita sattumuksia on viime vuosina tullut tielle.
Mutta onko tämä vaan normaalia aikuisen ihmisen elämää, johon pitää totutella? Kyllä muistan nuorempanakin, että välillä tielle tuli töyssyjä, mutta niiden jälkeen oli sitten aina tasaisen tylsää arkea tai tapahtui jopa jotain mukavaa kun vaan jatkoi sitkeästi tarpomista. Nyt tuntuu, että ehdin esim. surullisen tapahtuman kuten rakkaan lemmikin menettämisen jälkeen nippanappa kerätä itseni ja elää viikon tai kaksi sellaista ihanan tylsää arkea, niin sitten sattuu jo vaikka katon läpi tunkeva vesivahinko yläkerran naapurissa ja seuraavassa kuussa läheinen ystävä menehtyy. Pisteenä iin päälle tietysti kuormittava työ.
|