|
Lähettäjä: Olio
Päivämäärä: 18.11.25 22:33:27
Ihan ensin haluan sanoa että tilanne on pikkukoiran omistajan kanssa selvitetty ja kaikki lienevät tyytyväisiä ainakin nyt. Itseä vain kuumottaa että perästä vielä kuuluu, ja muutenkin haluan vähän purkaa tätä kuviota. Lisäksi tapahtuma on videolla, mutta gopro on pyörässä eikä kypärässä eli ihan kaikki ei silleen yksityiskohtaisesti näy.
Olin erittäin hyvän vetokoirani kanssa vetolenkillä pyörällä perjantaina juuri kun alkoi tulla pimeää ja samalla alkoi sataa lunta. Meillä oli kaikki valot, heijastimet jne. Oltiin alueella jossa ei ole juurikaan ajoneuvoliikennettä vaikka siellä siis teitä kulkeekin, mutta koiranulkoiluttajia ja muita ulkoilijoita on paljon. Itse käyn tuolla monta kertaa viikossa juurikin vetolenkeillä koiran kanssa. Moni myös pitää tuolla koiriaan irti. Kerkesin juuri miettiä että sammutanko otsalampun, näkiskö siten paremmin (koska ne valtavat lumihiutaleet), kun näin tien laidassa tumman ihmishahmon jolla oli ehkä yks kaks pienenpientä heijastinta. No, koirani ei ihmisistä piittaa, eikä oikein muustakaan, joten ohi vain, ihan reipasta vauhtia.
Ainut vaan että juuri ihmisen kohdalla koira ottaa äkkipyrähdyksen suoraan sivulle ojaan ja kun katson sinne näen siellä otsalampun valossa pikkukoiran. Koirani siis "hyökkäsi" sen kimppuun ja samalla täti alkaa ihan ymmärrettävästi huutaa kuin henkeä vietäis. Hyppään samantien koirani perään ja nostan sen pois - sitä ei tarvinnut mitenkään irrottaa, senkun nappasin sen sieltä takaisin tielle. Tädin rauhoittelussa meni hetki ja piti itsekin hieman ääntä korottaa että voitko nyt katsoa miten se omasi voi. Sain sovittua siinä kohtaa (vaikka se olikin aika vaikeaa, kun täti huutaa yhä suoraa huutoa, kaikkea että mun koira pitää tappaa jne) että vien omani pois ja tulen autolla takaisin sopimaan jatkosta. Tässä vaiheessa näytti siltä että pikkukoira on vielä yhtenä kappaleena, hengissä, eikä mitään massiivista verenvuotoa tms. Samalla täti itkuhuutaa että koira on jo ikivanha ja "jatkoajalla" muutenkin ja niin edelleen. Niin joo, ja tämä pikkukoira oli mustassa flexinarussa ilman mitään valoa, heijastinta tai muuta. Ei siis ollut edes se neonkeltainen flexiliina.
Vein koirani pois, palasin takaisin, jatkettiin koiran tutkimista ja kuin ihmeen kaupalla siitä ei tunnu löytyvän mitään näkyvää vauriota. Se kävelee kaikilla jaloilla jne mutta sen tutkiminen on aika vaikeaa koska täti ei siihen itse oikein kykene ja minä saan siltä hammasta, onneksi en pahasti. Vein tädin ja koiran kotiin ja vaihdettiin yhteystietoja, eivät ainakaan silloin heti halunneet lähteä eläinlääkäriin.
Kysyin seuraavana päivänä onko pikkukoira edelleen ok, ja oli.
Muutaman päivän päästä täti soittaa ja sanoo, että kyllä se nyt sittenkin pitäis viedä eläinlääkäriin. Mentiin. Tällä 15v pikkukoiralla havaittiin sydämessä sivuääni jota ei kuulemma ainakaan vielä keväällä ole ollut - mun ja eläinlääkärin mielestä se ei välttämättä liity tapahtuneeseen mitenkään. Selästä löytyi pienenpieni mustelma. Tädin mukaan koira liikkuu hieman huonosti, mutta ell ei löydä mitään muuta vauriota kuin tuon pienen ruhjeen. Ell selittää tädille että noin vanhalla koiralla voi olla vaikka mitä vaivaa joka varmaan tuollaisesta kuperkeikasta voi nyt olla ärtynyt. Täti on eri mieltä - nyt kuulemma koira on oikein hyvävointinen seniori ollut tähän asti. No, maksoin ell-käynnin, koira kipulääkkeiden kanssa kotiin, ja leikattiin samalla vielä kynnetkin kun se on kuulemma kotona vaikeaa. Täti on tyytyväinen ja kehuu että hienosti kannettu vastuu. Mun tekis mieli kirota että koko tilannetta ei olis edes tapahtunut jos pikkukoiralla olis ollut vaikka se valopanta ja olis ollut mahdollista tietää että siellä ojassa sellainen oli.
Joo, kyllä, tottakai mun koiran pitää olla hallinnassa, mutta kun ihmisohitukset on sille täysin pala kakkua ja en voinut arvata että ojassa on lisää ohitettavaa. Ja itseasiassa myöskään koiraohitukset ei ole tuolle koiralle mikään juttu - oletettavasti se ei itsekään tajunnut syöksyneensä koiran päälle, vaan ehkä näki jonkun vilahduksen ja kuvitteli nappaavansa jonkun hiiren tai rusakon. Ei tosin ole ikinä sellaistenkaan perään ollut vetohommissa, mutta saalisviettinen on kuitenkin. Ilmeisesti, luojan kiitos, kuitenkin tajusi virheensä koska pikkukoira ei päässyt heti hengestään.
Nyt vaan tosiaan vielä hieman ahdistaa että kun tuon ikäinen koira voi nyt vaikka huomenna kuolla ihan muutenkin, niin edelleen mietin niitä vastuukysymyksiä. Ja vähän myös sitä sydämen sivuääntä. Täti vaikutti melko hankalalta tyypiltä ja siksikin mietin että mitähän tästä nyt voi vielä seurata... Omasta mielestäni olen tehnyt nyt sen minkä kuuluu, mutta mitäpä te olette mieltä? Voinko huokaista helpotuksesta ja todeta, jos nyt jotain jatkoa seuraisi, että ei kuulu enää mulle?
|