Lähettäjä: Kiero 
Päivämäärä:   16.10.25 11:22:52

Olen 34 vuotias nainen ja ikäni yrittänyt pohtia miksi elämä on niin hankalaa. Ei meinaa onnistua parisuhteissa ja työelämä aina ollut raskasta näin esimerkiksi koska en usko kelpaavani tai pärjääväni, ylimiellytän ja kuormitan itseäni aivan liikaa muiden tuntemuksilla tai jollain luomillani odotuksilla. Perfektionismin kanssa olen tehnyt paljon hommia että osaisin höllätä.

Muille näyttäydyn herkkänä ja empaattisena ihmisenä, joka ei tekisi pahaa kärpäsellekään. Huomaan vain käytöksessäni toistoa. Vähän kuin manipuloisin "lempeydelläni/kiltteydelläni". Pelkään konflikteja ja hylkäämistä todella voimakkaasti, en uskalla ilmaista kaikkia asioita suoraan jolloin ne tulevat läpi ikävillä tavoilla epäsuorasti ja suoraan sanoen manipuloivasti, toisinaan näyttäydyn heikkona ja pelokkaana etten saisi vihaa tai ikävää osakseni. Tämä tulee täysin alitajuisesti ja automaatiolla, mikä on aivan kauhistuttavaa. Luotto itseeni on nyt ihan murenina ja vihaan itseäni.

Luulen kaiken muodostuneen lapsuudessa jolloin opin vain väistelemään ja varomaan vanhempieni sekopäisten riitojen välissä, vetelemään myös naruista huomaamattomasti. Minua on haukuttu lapsena luuseriksi isäni puolesta sun muuta mukavaa. Välillä jouduin olemaan jomman kumman puolella selvitäkseni tilanteista, tai näin lapsena koin ja se sama p*ska selviytymiskeino näköjään kantaa yhä. Alitajunnassani siis näen uhkia kaikkialla ja yritän tällä tavoin kai sitten luovia niiden läpi nössöyttäni.

Mitä jos en ikinä löydä tasapainoa ja normaalimpaa tapaa kohdata pelottavia asioita? Jos tämä jatkuu näin, jään lopulta täysin yksin ja todennäköisesti tapan itseni.

Minulla on läheiset ja lämpimät välit sukuuni ja perheeseeni, muutama vuosikymmenten läpi kantanut ystävyyssuhdekin on, heihin luotan ja tiedän etteivät halua minulle pahaa, mutta kaikki muu elämä niin hemmetin vaikeaa.

Tämä on nyt purkaus kun ei ole muuta paikkaa mihin kirjoittaa tätä ajatusten virtaa. Tällä hetkellä harmittaa että olen edes syntynyt. Uuteen nousuun joo kun tämä itsesäälissä rypeminen riittää, mutta miten ihmeessä uskallan olla ihmisten parissa kun olen näin kieroutunut?? Tekisi mieli vain "paeta vuorille".

Lähettäjä: M 
Päivämäärä:   16.10.25 11:25:25

Kuulostaapa tutulta. Jään seuraamaan keskustelua.

Lähettäjä: Kiero 
Päivämäärä:   16.10.25 11:34:43

Haluaisitko M jakaa enemmän miten tämä sinulle resonoi?

Lähettäjä: ?! 
Päivämäärä:   16.10.25 11:47:57

Kuulostaa jossain määrin tutulta. Oletko saanut vilpitöntä hyväksyntää koskaan keneltäkään läheiseltäsi vai onko sinun pitänyt aina "ansaita" hyväksyntä jonkin muun asian kautta? Onko sua koskaan hyväksytty ihan vain siksi, että olet olemassa? Onko sanat ja teot vastanneet toisiaan?

Itse huomaan hakeneeni hyväksyntää lähes kaikilta, ja jatkuvasti. Kunnes väsyin siihen, mutta siihen palaa takaisin pelottavan nopeasti. Mun pitää ajatella olevani vähän jopa piittaamaton muista kanssaolijoista, niin silloin pärjään itseni kanssa paremmin.

Lähettäjä: Kiero 
Päivämäärä:   16.10.25 12:05:04

Olen kyllä onneksi. Siskoni ja eksäni, joka on nykyinen hyvä ystäväni, he tuntevat heikot kohtanikin kauttaaltaan. Heidän suoria sanoja en pelkää samalla tavalla kun uskallan luottaa etteivät he halua minua käyttää hyväkseen tai mitään muutakaan pahaa.

Teen tuota samaa ja varmaan huonohko itseluottamus taustalla ajaa siihen etten usko myöskään kelpaavani oikeasti eikä mikkään riitä ja sehän sitten lisäksi värittää tuota omaa mielikuvaani.

Jotenkin tämä nyt eksaloitui taas omassa päässä kun töissä on muutosneuvottelut ja koen tulleeni huijatuksi kun mikään luvattu ei ole pitänyt taaskaan paikkaansa. Olen ollut tuloksellisesti ja asiakkaidenkin mielestä parhaita työntekijöitä, sekä pidetty työyhteisössäni, mutta tälläkään ei ole mitään väliä. Monta stressitekijää nyt tulilla samaan syssyyn.

Lähettäjä: --- 
Päivämäärä:   16.10.25 12:07:29

Oleko kokeillut terapiaa?

"Vähän kuin manipuloisin "lempeydelläni/kiltteydelläni"."

Minkälaisista tilanteista olet manipuloinut itsesi pois tekojesi seurauksista tai itse aiheuttamistasi konflikteista?

Lähettäjä: nomadi 
Päivämäärä:   16.10.25 12:15:09

Mitä tapahtuu, jos oletkin 'oma itsesi', siis et ylikiltti?

Maailmassa saa kyllä useammin asioita hyvällä ja ystävällisellä käytöksellä kuin tylyydellä ja pököttämisellä. Ei kannatakaan olla huvikseen oman elämänsä pikkumyy.

Lähettäjä: Sisko 
Päivämäärä:   16.10.25 12:16:30

Kiitos jakamisesta! Lyhyttä vastausta tähän ei oikein ole(selvää), mutta yritän jotain saada tähän. Tuo sun kertomasi on osaltaan kuin lapsuudestani. Viinaa kului vanhemmilla, ja minä olin oikeastaan hyvä silloin, kun olin toimiva, suorittava ja näkymätön objekti, joka teki mitä käsketään.

Mun kiintymyssuhdemallit oli kaaoottisia ja vältteleviä ja tunteiden kansdasäätelyä ei juuri ollut. Oli parempi, ettei tuntenut mitään, ja niin kävi. Hermosto herkistyi tietyllä tavalla skannaamasn tietoisesti ja varsinkin tiefostamattomasti kaiken, mutta toisaalta olin kuin panssarin ja teflonin ympäröimä. Näistä seuradi mm. se, ettö rajoja en osannut asettaa terveellä tavalla juuri mitenkään, ja maailmaa katsottiin kuin akvaarion läpi. Asiat ovat nyt jonkun verran muuttuneet, mutta aikaa muutos on ottanut meökrin 20 vuotta.

Lähettäjä: Kiero 
Päivämäärä:   16.10.25 12:22:50

Olen nuorempana, jolloin sain vähän apuakin. Viime vuosina olen yrittänyt pariin otteeseen käydä puhumassa mutta sain vain reseptin ssri lääkkeisiin ja aikaa sairaanhoitajalle jos tarve on. Olivat hukkareissuja.

Parisuhteissa tämä näyttäytyy mm niin että pelkään toisen suuttuvan jostain, en uskalla suoraa ilmaista tahtoani jonka uskon aiheuttavan paheksuntaa ja vähän kuin ohjailen asiat tahtomaani suuntaan epäsuorasti. Eikä tämä tietenkään hyvin pääty ikinä. Selkeää esimerkkiä vaikea antaa kun nämä ovat omassa päässä niin monen mutkan takana, enkä näe täysin selkeästi tapahtumaketjun jokaista kohtaa. Huomaan vain jonkinlaista kaavamaisuutta.

Lähettäjä: Kiero 
Päivämäärä:   16.10.25 12:26:48

Kiitos vastauksestasi Sisko, hienoa kuulla että tämä on työstettävissä, vieköön sitten vaikka kuinka paljon aikaa. Nostan hattua sinulle suuresta duunista jonka olet itsesi eteen tehnyt!

Kuulostaa tosi tutulta nuokin asiatjoita mainitsit omalta kohdaltasi.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   16.10.25 14:06:54

Kuulostaa pelottavan tutulta. Ei ole psykologeista eikä psykiatreista ollut tähän mitään apua, heidän mielestään olen vain ahdistuneisuuteen taipuvainen liioittelija jonka pitäisi ryhdistäytyä koska ihmisillä on oikeitakin ongelmia :'D Toisaalta, yritin taatusti heitäkin vaan miellyttää ja olla olematta vaikea ja hankala, joten ehkä siksi eivät todesta ottaneet vaikeuksiani. No, olen jo sen ikäinen että odottelen vain lopullista ratkaisua tähän surkeuteen.