Lähettäjä: Resukka 
Päivämäärä:   22.9.25 16:27:19

Joku 40.v kriisi tässä on menossa.
Itse olen ollut samassa työpaikassa 10
Vuotta ja elämä on hyvin tasaista.
Kovasti vertaan itseäni muihin. Miten heillä hienot työt, reissuja, sijoitusasuntoja jne. Ja nämä on siis tuttuja joita näkee aina välillä. Pitäisi olla tyytyväinen omaa elämääni, mutta jotenkin aina vertaan itseäni muihin.
Nämä keihin vertaan ovat kaikki tietyntyyppisiä ihmisistä ja heillä on laaja ystäväpiiri ja kaikki kuin ns. Pitää olla (omakotitalo, puoliso, naimisissa, lapsi, koira jne…)
Itse en ihannoi semmoista elämää, mutta haluisin jotenkin päästä tämän tilanteen yläpuolelle.

Vinkkejä? Pohdintaa aiheesta :)

Lähettäjä: K 
Päivämäärä:   22.9.25 16:30:38

Ymmärrän mitä tarkoitat aloittaja. Välillä on vaikeaa olla vertailematta itseä muihin.

Mä vertaan itseäni muihin aina liittyen rahaan tai lähinnä säästöihin. Tuntuu että KAIKILLA on ihan hitonmoiset säästöt ja sijoitukset joka paikassa, itsellä on nytkin nolla euroa säästössä, vaikka käyn töissä enkä tuhlaa. Olen itseasiassa tehnyt töitä 14-vuotiaasta lähtien. Ikinä ei ole ollut säästössä paria satasta enempää. On pitänyt aina olla auto että pääsee kulkemaan. Ja suurimman osan aikuisiästä asunut yksin, joten asumiskulutkin on aina silloin olleet isommat.

Lähettäjä: Resukka 
Päivämäärä:   22.9.25 16:35:36

Toinen on että nämä ihmiset keihin vertaan itseäni onnistuvat aina jotenkin. Selittävät kuinka raskauskilot jäivät synnärille sekä elämä on aivan ihanaa!

Lähettäjä: Resukka 
Päivämäärä:   22.9.25 16:50:08

Up

Lähettäjä: Tuttua 
Päivämäärä:   22.9.25 16:55:35

Toinen vertailija täällä. Tuosta olen onneksi päässyt yli, että kadehtimillani ihmisillä olisi kaikki hyvin - tähän ikään mennessä olen tajunnut, että kaikilla on omat murheensa. On se sitten huono liitto sen kiiltokuvasomen takana, lapsuuden trauma, sairaus tai mitä vaan sellaista, minkä lähes jokainen piilottaa.

Mutta kyllä, kadehdin sitä että tutuilla tuntuu olevan paremmat työt, isot talot ja varaa matkustella, kun itse en ole saavuttanut mitään kummoista tässä elämässä. Myös siihen ajatukseen koetan uskoa, että nykyinen tilanne on ihan omien valintojeni tulosta (avioero lasten isästä, osa-aikatyö tai asuminen). Alemmuudentunne on silti jokapäiväinen seuralainen.

Lähettäjä: Resukka 
Päivämäärä:   22.9.25 17:05:05

En uskokaan että heillä kaikki olisi hyvin. He vain antavat niin ymmärtää. Mutta en vain jaksaisi tätä alemmuuden tunnetta.
Itse olen hakenut kouluun enkä ole päässyt. Joku hakee kerran ja pääsee suoraa

Lähettäjä: juu 
Päivämäärä:   22.9.25 17:57:48

Koen myös ajoittain alemmuuden tunteita, mutta pyrin ajattelemaan niin, että jokainen on hyvä jossain. Lisäksi elämässä asiat vaan menevät syklittäin, on hyviä jaksoja ja huonoja jaksoja. Toisilla elämän ensimmäinen puolisko voi olla hirveää kamppailua ja loppuelämä sitten oikein "hyvää".

Ymmärrän kyllä aloittajaa, sillä monesti myös elämän velvollisuudet ja lähtökohdat vaikuttavat siihen oman elämän kulkuun. On eri asia rakentaa omaa elämää ja huolehtia sairaista läheisistä kuin rakentaa vain sitä omaa elämää ja saada siihen myös läheisiltä apua.

Kiukkuhermoon käy itselläni nämä jotka ovat saaneet monet asiat suoraan tarjottimella, esimerkiksi ihmisverkostot, kun itse olet tehnyt töitä aivan eri tavalla niiden eteen. Ja ne jotka ne ovat helposti saaneet, pitävät niitä täysin itsestäänselvänä tai suurina ponnistuksina omalta taholtaan, mikä näkyy ylimielisyytenä muita kohtaan.

Parasta on vain keskittyä siihen omaan hyvinvointiin ja jättää muut omaan arvoonsa. Kukaan ei kuitenkaan koskaan voi olla kuin sinä itse, olet täysin ainutlaatuinen:)