|
Lähettäjä: Nukanda
Päivämäärä: 10.9.25 12:56:00
Takana vuosien syrjäytyminen. Nyt olen heräämässä takaisin eloon päivä kerrallaan ja kaipailisin ohjeita elämiseen. Olisiko esim vinkkejä miten löytää iloa elämään tai suosituksia asioista mitä kannattaisi kokea? Mitä asioita pitäisi huolehtia ja mitä ns kirjoittamattomia sääntöjä tai odotuksia elämisessä noin kolmekymppisillä aikuisilla (naisilla) on? Onko joku harrastus kokeilemisen arvoinen?
Taustaa sen verran, että olen elänyt täysin syrjäytyneenä useamman vuoden, ilman että kukaan on tajunnut edes sitä. Siksi olo on nyt kuin olisin syntynyt uudelleen vieraaseen maailmaan enkä enää tiedä miten eletään kuin normaalit ihmiset. Tipuin pois valoisasta tulevaisuudesta, töistä ja opinnoista erään akuutin kriisin seurauksena, hain silloin päivystyksestä apua, mutta en heti saanut ja luovutin yrittämisen. Pää vaan suli. Olen ollut niin masentunut ja ”pihalla”, että on pitkiä aikoja joista en muista mitään, ollut kuin unessa. Olen elänyt tämän ajan henkisesti, taloudellisesti ja fyysisesti väkivaltaisessa suhteessa, asunut miehen katon alla ja kontrollissa kaukana kotiseudultani, ns nyrkin ja hellan välissä ja viihdykkeenä, eristettynä läheisistä ja sukulaisista. Ulospäin esim niille kavereille joita sain tavata olen vetänyt täyttä kulissia, aina huoliteltu ulkonäkö ja täysi kirkkain silmin valehdeltu ”kaikki hienosti” on mennyt läpi kaikille. Todellisuus vaan on ollut aivan toista. Koska olin taloudellisesti aivan riippuvainen miehestä (en siis saanut esim tukia, koska ei ollut voimia taistella hakurumbaa), koin ettei minulla ole muuta ulospääsyä kuin oman käden kautta. Kaikki oli valmista ja minä olin valmis siihen. Mutta sitten kävi jotain. Juuri ennen tekoa yhtäkkiä vaan päässä napsahti ja lähdin pois toiseen kaupunkiin ihan tyhjän päälle. Turvakoti majoitti minut alkuun ja auttoi järjestämään minut ns turvalliseen tilaan, kunnes löysin itselleni pienen halvan yksiön, johon pääsin muuttamaan heti. Hain ja yllätyksekseni jopa sain heti töitä, ei toki mitään ”hienoa” tai isoa palkkaa, mutta palkkasumma on sellainen jolla pärjään kun elän tosi niukasti. Minut on otettu työyhteisöön valtavan hyvin vastaan ja työ on riittävän ”aivotonta” että jaksan. Velkaneuvonta auttoi siinä että sain sovittua miten menetellään ulosottoon menneeseen perintöveron kanssa, vaikka ajattelin että siitä en koskaan selviydy. Odotan aikaa lääkärille, jossa aletaan hoitamaan päätä edes vähän parempaan kuntoon ja selvittelemään solmuja (ensimmäinen vastaanotto terveydenhuolloin puolesta oli todella tyly, joten ei ole korkeita odotuksia ja pelottaa, mutta ei tässä myöskään enää ole mitään menetettävää). Olen saanut syötyä vähän enemmän kuin vuosiin ja fyysisesti voin vahvemmin. Yliopisto-opintojen jatkoa suunniteltu myös, tavoitteena saada aikoinaan kesken jäänyt tutkinto tehtyä maaliin. Aamulenkillä tänään rantaa kulkevaa polkua hölkötessä itkin, koska koin ensimmäistä kertaa vuosiin jotain hyvän olon kaltaista toivoa katsellessani kaunista auringonnousua ja vastaan tulevia iloisia koiria aamulenkillään. Se oli uskomaton tunne. En ole kyennyt siihen tai muuhunkaan tunteiden näin kokemiseen oikeasti vuosiin.
En itse yhtään ymmärrä mitä tapahtui ja miksi! Miksi yhtäkkiä totaalisesti lamaantuneesta toivottomasta tilasta joku osa minusta teki näin? Olen mennyt kuin autopilotilla ja vaan järjestellyt asioita, kuin joku ulkopuolinen voima olisi ottanut kontrollin. Mietin vain mitä mun aivoille on tapahtunut? Minunhan ei pitäisi olla edes elossa. Pelottavaa (lähinnä jos tämä olo loppuu ja pimeys valtaa uudelleen) ja äärimmäisen ihmeellistä.
Onko muilla vastaavia kokemuksia?
Kaikki vinkit tervetulleita miten alkaa oikeasti elämään pitkään vain elävänä ruumiina olemisen jälkeen.
Ja tiedän että olen epäonnistunut monelta osin ihmisenä ja yksi yhteiskunnan mätä omena, on monta syytä haukkua ja mollata minut, mutta toivoisin silti kovasti, että teet sen omassa mielessäsi etkä kommentoimalla tähän, kiitos.
|