|
Lähettäjä: Mikko
Päivämäärä: 1.9.25 20:25:09
Toista osapuolta ei koskaan pidä syyllistää, jos hän joutuu väkivallan kohteeksi. Tämä on peruslähtökohta, josta ei pitäisi joutua edes keskustelemaan. Silti todellisuudessa moni joutuu tilanteeseen, jossa häntä ei ainoastaan satuteta vaan myös kyseenalaistetaan: miksi et lähtenyt, miksi et tehnyt toisin, miksi annoit tapahtua.
Mutta mitä kaikkea toisen osapuolen sitten oletetaan kestävän? Jos toinen jatkuvasti tönii, seuraa perässä, nalkuttaa, nipistelee, läpsii – onko todella ainoa vaihtoehto paeta omasta kodistaan, kerta toisensa jälkeen? Missä kulkee raja, jossa syyllinen onkin se, joka tekee, ei se, joka yrittää selviytyä?
Kuvitellaan hetki tilanne, jossa voimat loppuvat. Hetkessä, väsyneenä ja ahdistuneena, ihminen reagoi – tönäisee takaisin. Ja siinä silmänräpäyksessä asetelma vääristyy: se, joka on joutunut puolustautumaan, leimataan yhtäkkiä "väkivaltaiseksi", "sellaiseksi joka hakkaa akkoja", ja hän saa kantaa tätä leimaa ehkä lopun elämäänsä. Se, että ihminen puolustaa itseään, tulkitaan hyökkäykseksi.
Tässä onkin koko ongelman ydin: kaltoinkohdellulta osapuolelta odotetaan yliluonnollista kärsivällisyyttä, loputonta ymmärrystä ja jatkuvaa perääntymistä. Kun hän lopulta reagoi, häntä katsotaan kuin hän olisi rikollinen. Se on kohtuuton vaade – ja myös vaarallinen, sillä se ylläpitää ajatusta, että toinen osapuoli on aina vastuussa sekä omasta käytöksestään että väkivallantekijän teoista.
Väkivalta on aina väkivaltaa. Se, että se joka joutuu puolustautumaan joskus reagoi, ei muuta alkuperäistä asetelmaa. On tärkeää tunnistaa, kuka aloittaa, kuka käyttää toistuvasti voimaa ja kuka joutuu puolustuskannalle. Jos tätä ei nähdä, syyllistetään väärää osapuolta ja syvennetään kaltoinkohdellun kokemaa vääryyttä.
|