Lähettäjä: - -
Päivämäärä: 19.8.25 16:00:33
Minulla ei ole oikeastaan koskaan ollut mitenkään läheiset välit vanhempieni kanssa. Eivät oikein olleet muusta kiinnostuneita, kuin kouluarvosanoista jotka olivat minulla aina hyvät. Olivat paljon töissä ja harrastuksissa ollessani lapsi ja 16-vuotiaana muutin omilleni.
Minulla on ADHD ja autismi kuten veljellänikin, diagnosoitiin molemmille vasta aikuisena ja suht isolla todennäköisyydellä ainakin toinen vanhemmistamme pn myös kirjolla kun periytyvä ominaisuushan tämä on, eikä kukaan huomannut että minussa tai veljessäni olisi jotain ”vikaa”.
Haluaisin enemmän kuin mitään muuta saada vanhempieni kanssa lämpimämmät välit. Rakastan äitiäni ja isääni, vaikka toki heissä puutteita on ollut aika paljonkin. Pahimmat puutteet sijoittuvat lapsuuteeni Minulle on diagnosoitu myös lapsuusajan trauma ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Olen siis mt-kuntoutuja jonka toimintakyky on vuosien varrella vaihdellut.
Olen kovasti yrittänyt luoda suhdetta vanhempiini viimeisien vuosien aikana. Olen monesti luullutkin, että he viimein haluavat viettää aikaa kanssani, esimerkiksi muutama vuosi sitten juhannuksena isäni oli joutunut työttömäksi ja puhui kovasti kuinka häntä harmittaa ettei ollut lastensa elämässä juurikaan kun lapset oli lapsia, ja nyt aikoo korvata asian. Eihän hänellä siihen ole ollut aikaa… Veljeäni tapaa useammin ja ovat tekemisissä, mutta velikin kokee olevansa vain työmies isälleni. Vanhempani ja veljeni ovat käyneet yhdessä ulkomailla muutaman kerran ilman minua, veljeni ollessa siis jo aikuinen joka asuu omillaan. Aina olisin tahtonut mukaan, mutta ei minulle joko kerrottu tai sitten kiellettiin tulemasta.
Jouduin todella pahaan onnettomuuteen pari vuotta sitten ja jouduin miesystäväni kanssa muuttamaan vanhemmilleni siksi aikaa kun olin pyörätuolissa. Tuolloinkin puhuttiin, että onpas mukavaa kun voidaan lähentää välejä tuona aikana. Eihän siinä ikävä kyllä ihan niin käynyt ja koko asumisjärjestely oli minulle oikeastaan hieman traumaattinen. Taisi olla myös vanhemmilleni, kun kipulääkepäissään (ja vieroituksessakin) itkeskelin paljon sitä, mitä kaikkea elämä on eteeni tuonut (väkivaltaisia suhteita). Ja itkin myös sitä, kuinka minua harmittaa meidän kohteliaan etäiset ja kylmät välit. Isäni ehdotti, että menisimme perheterapiaan. Olen tuon terapian perään kysellyt, mutta en enää jaksa painostaa.
Terapeutin ja sovittelijan rooli on minulle ikävän tuttu. Isäni joutui kuskaamaan minua aika usein lääkäriin onnettomuuden jälkeen ja lähes jokainen ajomatka on ollut sitä että isäni valittaa äidistäni tai veljestäni minulle. Humaltuneena kertoilee traumaattisesta lapsuudestaan minulle. Kannan suurta surua siitä mitä hän on kokenut ja ymmärrän ettei hänen lähtökohtansa ole olleet hyvät, eikä hän varmaan tiedä miten elää perheessä.
Olen koittanut kertoa ja selittää miltä minusta tuntuu ja mitä toivoisin. Isäni siirtyy heti puolustuskannalle ja puhuu kuinka ”sinä olit niin itsenäinen lapsi. Eikä sinulle kelpaa kuin raha”. Vanhempani ovat todella hyvätuloisia ja taloudellisesti ovat kyllä auttaneet minua, mutta olen vain kerran pyytänyt apua laskujen maksun kanssa. Minusta on aina tuntunut, etteivät vanhempani muutoin osaa näyttää välittämistä kuin antamalla rahaa. Ovat mm. ostaneet minulle auton ja jostain syystä silloin tällöin isäni lähettää minulle rahaa (1000-5000 e kerrallaan), mikä on hieman outoa koska rahaa eivät suostuneet minulle antamaan edes kauppareissua varten ennen kuin täytin 25. Veljelleni ostivat nyt vastikään hienon ja suuren talon. Näyttää vähän siltä, että nyt tuolla rahan antamisella koitetaan paikkailla sitä mitä jäi lapsuudesta puuttumaan.
Tiedostan olevani itsekin aika hankala, mutten tiedä millä tavoin olen heille vääränlainen. Isäni pitää mieheeni yhteyttä, muttei minuun. Äidistäni kuulen silloin tällöin, muttei häntä kiinnosta minun kuulumiseni vaan soitteleekin pääosin puhuakseen veljestäni tai jos töissä on ollut tympeää. Olen kiitollinen siitä, että hän yrittää kuitenkin.
Isänikin yritti vuosi sitten kun saimme jonkinlaisen riidan aikaiseksi, hän kirjoitti minulle suht pitkän sähköpostiviestin missä kirjoitti nuoruudestaan. Minä kirjoitin hänelle takaisin, hän vastasikin, minä kirjoitin vielä lisää. Kirjoitin toisenkin ja kolmannen viestin mihin en saanut vastausta. Surullisena kirjoitin hänelle sitten whatsappiin, vuodatin oloani ja hän taisi vastata tasan kolmella sanalla - kun siitä sanoin hän vastasi, että vastaa kaikille lyhyesti. Eikö oman tyttären vuoksi olisi voinut vastata enemmän? Tai vaikka soittaa?
Tulipa tästä pitkä ja varmasti sekava romaani, kyyneleet valuvat silmistä koko ajan kun tätä kirjoitan. Kaipaisin niin kovasti sitä, että olisin heille kelpaava. Uskon että he haluaisivat myös että välimme olisivat paremmat.
|