|
Lähettäjä: Surku
Päivämäärä: 19.8.25 13:44:58
Olemme olleet ystäviä lapsuudesta asti. Ollaan oltu hyvin läheisiä, mutta on myös ollut välissä aikoja milloin olemme olleet etäisempiä. Nytkin itse koen, että olemme todella etäisiä kun emme ole viimeisen muutaman vuoden aikana tavanneet kasvotusten kuin about 5 kertaa. Yhteydenpitoa on paljon puhelimitse, pääosin viestittelyä kun ystäväni ei oikein tykkää soitella (muulloin kuin humalassa).
Yhteydenpito vain on ollut välillä aika hankalaakin. Ystävä vastaa viesteihin n. 1-4 päivää siitä kun olen ne lähettänyt. Ymmärrän että välillä on kiireitä ja ei ehdi saati edes jaksa, mutta tämä meno on jatkunut nyt aikalailla tuon kolme vuotta. Olen ottanut asian puheeksi, saan selityksiä kyllä siitä kun on niin kiire. Olen kysynyt sitäkin, että millaista ystävyyssuhdetta hän toivoisi tuoden omat toiveeni esiin. Tähän ystävä on vastannut hänen haluavan samanlaista ystävyyttä ja kertoo kuinka rakas ja tärkeä olen hänelle. Hän myös on kerran kieltäytynyt vastaamasta näihin kysymyksiin viestein, mikä olisi minulle tottakai OK mutta eihän me nähdä (juuri) koskaan.
Hänellä on taipumus valehteluun, mikä aika erikoista kun jää valheistaan kiinni jatkuvasti kun onkin päivittänyt instagrammiaan. On aina ollut tuollainen, ettei kehtaa sanoa minulle esimerkiksi menevänsä mieluummin festareille kuin tapaavansa minua. Olen usein sanonut, etten minä moisesta loukkaannu - en edes siitä vaikka oltaisiin sovittu jotain ja hänelle tulisikin muuta. Mutta hän ennemmin väittää olleensa koko viikonlopun töissä. Paljon kyllä laittelee viestiä kuinka hänellä on minua ikävä ja olisi ihana tavata.
Hän ei myöskään kerro minulle koskaan mistään, ei uudesta miesystävästä, alanvaihdosta, muutosta jne. Eihän toki ole pakkokaan, mutta tuntuu etten tunne ystävääni.
Hän on ihmisenä minulle todella tärkeä, mutta alan olla väsynyt tähän hänen toimintatapaansa. Hän tuntuu pitävän minusta tiukasti kiinni, mutta kuitenkaan ei päästä lähelle. Olen pyristellyt vuosien varrella ystävyydestä eroon useasti, mutta hän saa minut aina puhuttua puolelleen. Hänen hyvät puolensa ovat äärettömän hyviä, hän on älykäs ja hauska, hänen kanssaan voin käydä kaikista syvimmät keskustelut ja todella arvostan sitä aikaa mitä yhdessä vietetään… Mutta eihän tässä minusta tunnu olevan oikein ystävyyttä. Hän on vuosien saatossa ajanut monta ystävääni matkoihinsa, eikä hän vieläkään tunnu pitävän siitä jos vietänkin aikaa jonkun muun kanssa. Nykyään en tietenkään hänelle edes mainitse toisesta ystävästäni.
Olenko jotenkin liian ripustautuva? Ainakin typeräksi itseni tunnen, kun uskon sanoihin enkä tekoihin. Tuntuu niin omituiselta, kun toinen todella pitkäsanaisesti, kauniisti ja tunteisiin (ja menneisyyteen) vedoten kertoo mm. haluavansa tehdä töitä ystävyytemme eteen, kuinka tärkeä olen hänelle jne. Kertoo ”parantavansa tapansa” ja skarppaakin joksikin aikaa.
Niin tyhmä en ole, että uskoisin ettei aikuisella lapsettomalla ihmisellä ole aikaa katsoa puhelinta päiväkausiin. Sen ymmärtäisin, jos hän sanoisi suoraan mistä kenkä puristaa. En jatkuvasti pommita häntä viesteillä, en juuri valita joten en ymmärrä miksi hän on tällainen. On vieläpä jonkinsortin puhelinaddikti, joten tuntuu siksikin erikoiselta. Ymmärrän että elämässä voi tulla jaksoja kun ei ystävään ehdi pitää yhteyttä, mutta hänen käytöksensä ei ole ollut jaksoittaista.
Olen tilanteesta surullinen, kaipaan ystävääni ja kaipaisin etenkin avoimuutta. En tiedä yhtään mikä oikein olen hänelle… Hän kertoo muillekin ihmisille siitä, kuinka hyvä ystävyys meillä on ollut jo lapsesta saakka. Joskus tuntuukin, että olen olemassa juuri sen takia että hän saa kertoa muille ihmisille kuinka mahtavia sydänystäviä ollaan.
Miten tätä asiaa kannattaisi lähteä purkamaan? Koittaa jutella vielä ystävän kanssa (miten?)? Viilentää välit? Jos kokonaan koitan siirtyä taka-alalle hakee ystäväni minut sieltä pois ja puhuu pyörryksiin.
|