|
Lähettäjä: Granaattiomena
Päivämäärä: 18.8.25 15:15:27
Tajusin, että en ole enää iloinen. Tai oikeastaan ole ollut pitkään aikaan. Mikään ei tuota aidosti hyvää mieltä, vaikka tekisin mitä. Ei siis edes ne asiat joista olen nauttinut, ei vaan tunnu ns miltään, tai jopa ikäviltä ja väsyttäviltä. Lopetin siksi nyt kesällä jopa harrastuksen, jossa menestymisen eteen olin tehnyt tosi kovasti töitä ja kokenut intohimoa lajiin. Tavallaan itselleni epätyypillisesti tuli vain tunne, että olen valmis luovuttamaan sen suhteen. Hymyilen ja nauran edelleen muiden seurassa joo, mutta se on nykyään vähän kuin tavallaan opittu tapa reagoida aidon tunteen sijaan. Mitään syytä ei ole olla onneton, koska mullahan pitäisi olla asiat ns hyvin: on asunto, työ, rahaa riittävästi ja säästöjä, kaikki mahdollisuudet harrastaa, kavereita, äiti elossa vielä eli perhettäkin jäljellä, ei terveyshuolia ja hyvä fyysinen kunto, elämässä ei ole tapahtunut mitään suruja tai murheita jne. Eli ei pitäisi olla ns varaa olla surkea ja valittaa. Mutta jotain sisälläni on muuttunut ja tavallaan olen koko ajan surullinen selittämättömällä tavalla ja ikään kuin tosi väsynyt olematta fyysisesti väsynyt. Ja itkuinen ilman syytä. Havahduin pohtimaan asiaan, kun tajusin miettiväni miten olisi helpottava ajatus, että maalliset päivät vaan päättyisi. Mitä tämä oikein on? Olenko sekoamassa, mieleni sairastumassa vai vaan jotenkin tyhmä vai mitä ihmettä. Eihän mulla ole mitään syytä tai oikeutta kokea näin! Ja siksi tämä hävettää, anonyymipalsta tuntui näin sopivalta kanavalta vähän avautua asiasta.
Olisiko täällä muita jotka on kokenut vastaavaa?
|