|
Lähettäjä: Muta
Päivämäärä: 18.8.25 11:35:35
Oma kokemukseni: olin ja elin neljässä eri parisuhteessa ennen nykyistä, vakiintunutta avioliittoani. Kaksi niistä kesti alle vuoden ja loppui ns. itsestään, toimimattomina. Mutta kaksi muuta kestivät vähintään neljä vuotta ja niihin loppu tuli sitä kautta, että ihastuin toiseen - en tosin onneksi kehenkään yhteiseen tuttuun tms. Ensimmäisestä ihastuksesta tuli hetkeksi miesystäväni (hän oli siis yksi mainituista neljästä), toisesta ei lopulta edes tullut mitään vaan tajusin vain tarvinneeni syyn/tavan päästä irti siitä pitkästä parisuhteestani, jonka (etenkin nyt jälkikäteen ajateltuna) olisi pitänyt päättyä jo aikaa sitten. Sen ihastuksen kanssa käytiin jonkun kerran treffien tapaisilla, mutta samalla pinkit lasit putosivat päästä. Kerran pussattiin ja siihen se jäi.
Nyt sitten tämän avioliittoni aikana tuttu kaava toistui, kauhukseni vielä vain kuukausia ennen häitämme: ihastuin toiseen. Viestiteltiin paljon (mikä ei jäänyt mieheltäni huomaamatta) ja salassa soiteltiinkin välillä. Toinen toisti tunteitaan ja itse aloin epäillä omia tunteitani mieheeni, kun sukat pyöri jalassa tämän toisen vallatessa oman mieleni. Polyamoriset sanovat, että voivat rakastaa montaa kumppania samaan aikaan, mutta minusta on aina tuntunut, että ainakin sellainen vahva rakkaus ja ihastuminen voi olla kerralla vain yhteen.
Niin tai näin, sisimmässäni tiesin, että en haluaisi menettää miestäni. En halunnut oikeasti menettää meidän yhteistä elämää ja kaikkia ihania yhteisiä unelmia. Tajusin, että uuteen hyppääminen voisi johtaa joo ehkä "johonkin", mutta kokemuksesta tiesin jo, että ei kaikki ihastukset oikeasti johda mihinkään tai ainakaan mihinkään kestävään (ja ihastuksiahan on siis ollut sinkkuaikoina enempikin). Joten jossain kohtaa otin järjen käteen, tarkastelin näitä asioita ja päätin mitä haluan. Valitsin mieheni ja avioliiton. Kerroin tämän ihastukselleni ja hänellä oli siinä sulattelemista. Vähensimme yhteydenpitoa merkittävästi. Ja onneksi valitsin näin, sillä nyt vuosia myöhemmin olemme mieheni kanssa edelleen onnellisesti naimisissa ja rakastamme molemmat toisiamme ja yhteistä elämäämme. Ja olen onnellinen, että pääsin tuosta ihastuksesta yli - aiemmilla kerroilla olin vain mennyt ihastuksen mukana. Nyt tiedän, että ne tunteet menevät oikeasti ohi. Tästä ihastuksestani on sittemmin myös paljastunut sellaisia asioita, joihin pohjautuen uskon, että suhteemme ei olisi voinut toimia. Joten erittäin hyvä näin.
Onneksi uusia ihastuksia ei ole enää tullut ja toivottavasti ei ihan heti tulekaan. On siinä sellainen järjen ja tunteiden (.. hormonien...) taisto!
Aloittajalle siis lähinnä pohdittavaksi: haluatko oikeasti (järjellä ajatellen) olla miehesi kanssa? Miksi/miksi et? Jos päätyisit siihen, että et, niin on parempi erota joka tapauksessa. Eipä tule tuhlattua elämää suhteeseen, jossa ei halua olla. Jos taas haluat oikeasti jäädä nykyiseen suhteeseen, anna ihastuksen olla. Kyllä ne hormonit siitä ajan kanssa rauhoittuvat. Ja toinen pohdittava asia siihen liittyen voi tietysti olla, että mitä oikeasti tiedät tästä ihastuksestasi? Tiedätkö mitään hänen arvoistaan, toiveistaan ja unelmistaan? Ovatko ne linjassa omiesi kanssa? Jos et tiedä, et voi lainkaan tietää voisiko suhteestanne tulla mitään. Pahimmassa tapauksessa kyseinen mies etsii tahollaan jännitystä ja voisi pettää tai on jo pettänyt vaimoaan, mutta saatuaan haluamansa laittaa linjat kiinni.
Toki on niitäkin tarinoita, joissa avioituneet tahot löytävät uuden, loppuelämän kumppanin aloittajan tilanteessa. En tiedä miten todennäköistä sellainen on.
|