|
Lähettäjä: Mari
Päivämäärä: 8.8.25 18:42:08
Moni suomalainen näkee Lähi-idän nykyisen konfliktin vain uutiskuvina ja yksittäisinä tapahtumina. Todellisuudessa taustalla on pitkä historia, jota ilman nykytilannetta ei voi ymmärtää.
Toisen maailmansodan aikana natsi-Saksa ja osa arabijohtajista löysivät yhteisen vihollisen: juutalaiset. Jerusalemin suurmufti, eli silloisten palestiinalaisten hengellinen johtaja Amin al-Husseini matkusti marraskuussa 1941 Berliiniin ja tapasi Adolf Hitlerin. Tapaamisessa hän lupasi arabimaiden tuen, jos Saksa estäisi juutalaisten asuttamisen Palestiinaan.
Husseini ei jäänyt pelkäksi diplomaattivieraaksi – hän levitti natsien antisemitististä propagandaa arabiankielisillä radioilla, rekrytoi muslimijoukkoja Waffen-SS:ään Balkanilla ja vastusti aktiivisesti juutalaisten pelastamista Euroopasta.
Tämä ei ole historian sivujuonne, vaan keskeinen luku, joka kertoo, miten syvälle juutalaisviha juurtui alueen politiikkaan. Samat ideologiset juonteet näkyvät Hamasin peruskirjassa vuodelta 1988, jossa Israelin tuhoaminen määritellään järjestön päämääräksi ja uskonnolliseksi velvollisuudeksi.
Kun nykyään keskustellaan Palestiinan valtion tunnustamisesta, harva haluaa muistaa tätä taustaa. Keskustelu typistyy usein yksipuolisiksi syytöksiksi Israelia vastaan, joissa lähteinä käytetään lähes yksinomaan konfliktin toisen osapuolen hallintoa tai siihen sidoksissa olevia järjestöjä. Helsingin Sanomat ja moni muu media julkaisevat tällaisia tietoja ilman kriittistä tarkastelua, mikä luo virheellisen kuvan, että kyseessä olisi kiistaton fakta.
Onkin erikoista, että Suomessa “ei natseja Helsinkiin” -mielenosoituksia järjestävät tahot sulkevat silmänsä siltä, että Hamas on ideologisesti ja historiallisesti suora jatkumo 1940-luvun natsien liittolaisille. Tämä yhteys ei ole vain menneisyyttä: Gazan kodeista on toistuvasti löytynyt Hitlerin Mein Kampf -kirjoja, ja Hizbollah tunnetaan yhä julkisista natsitervehdyksistään. Kun nämä tosiasiat tuodaan esiin, käy ilmi, että osa näistä “antifasisteista” tukee tosiasiallisesti tämän päivän natseja – vain eri nimellä ja eri lipun alla.
Esimerkiksi väite, että Israelin sotilaat “ampuvat suoraan” ruoka-apua jonottavia ihmisiä, on vakava syytös, mutta sille ei ole esitetty riippumatonta ja vahvistettua todisteaineistoa. Sama lähdekritiikin puute näkyy myös YK:n palestiinalaispakolaisjärjestö UNRWA:ssa: sen työntekijöiden joukossa on Israelin asiakirjojen mukaan tunnettuja Hamasin jäseniä – jopa kuolleita henkilöitä, joille maksetaan yhä palkkaa. Silti Suomi jatkaa tämän järjestön rahoittamista veronmaksajien varoilla.
On täysin mahdollista olla huolissaan Gazan siviilien tilanteesta ja samaan aikaan tunnustaa, että osa kriisin juurista on epämiellyttävä ja liittyy Hitlerin ja arabijohtajien liittolaisuuteen. Tämä ei ole mielipidekysymys, vaan historiallinen fakta. Kun tämä tausta jätetään kertomatta, yleisö saa yksipuolisen ja vääristyneen kuvan, joka hämärtää ymmärrystä nykytilanteesta.
Historia ei katoa, vaikka siitä vaiettaisiin. Kun sen jättää kertomatta, se antaa tilaa niille, jotka haluavat kirjoittaa sen uudelleen omien tarkoitusperiensä mukaan. Silloin valheet muuttuvat “faktoiksi” ja uhrit vaihtuvat syyllisiksi. Juuri siksi totuuden kertominen on velvollisuutemme – vaikka se ei miellyttäisi kaikkia.
Lainaus: https://urly.fi/3TwX
Mihin pitäisi uskoa?
Jos uskoo kansainväliseen oikeuteen ja kahden valtion malliin, tunnustaminen voi tuntua oikealta.
Jos taas näkee Hamasin uhkana ja pelkää sen legitimointia, tunnustaminen voi tuntua vaaralliselta.
Pitäisi kai kysyä:
Tunnustetaanko valtio sen kansan oikeuksien vuoksi vai sen hallinnon perusteella?
Voiko tunnustaminen edistää rauhaa vai vahvistaako se ääriliikkeitä?
|