|
Lähettäjä: ,
Päivämäärä: 8.8.25 03:22:11
Itse olen introvertti joka ei tietoisesti etsi ystäviä tai kaipaa seuraa, mutta turhaudun silti usein siihen että en jotenkin tajua ihmisiä, aika lailla aloittajan kuvaamalla tavalla, mikä on varmasti ollut osasyy siihen että olen kehittynyt tämmöiseksi ihme erakoksi. Harvoin varsinkaan aikuisiällä löytää ihmistä jonka kanssa ollaan siten samalla aaltopituudella ettei tarvitsisi miettiä kiinnostaakohan toista oikeasti tutustua, tai vaihtoehtoisesti yrittää ilmaista kohteliaasti sille toiselle etten ole kiinnostunut tutustumaan tai viettämään vapaa-aikaa kanssasi, mutta moikataan kun nähdään.
Ristiriitaista kyllä, saatan olla toisaalta itse samaan aikaan juuri tuollainen ystävälliseltä vaikuttava, joka ei sitten kuitenkaan halua tai jaksa tutustua syvemmin. :D Saatan siis ohimenevissä tilanteissa olla sosiaalisen ja avoimen oloinen monenlaisten ihmisten kanssa, mutta se patteri loppuu hyvin nopeasti ja täytyy henkilökemiat osua tosi hyvin yksiin että ystävyys pidemmällä tähtäimellä ottaa enemmän kuin antaa, mikä sekin toisaalta selviää lopulta vain kokeilemalla.
Minulla on pari luottoystävää pitkien välimatkojen takana ja heihin olen yhteydessä lähinnä viestitse, enkä osaa kaivata enempää. Toisaalta sillä tavalla on yksinäistä, kun ei mulla maantieteellisesti ole 100 km säteellä ketään joka kuskaisi mut leikkauksen jälkeen sairaalasta kotiin, tulisi kantoavuksi huonekalun hankinnssa tai hoitaisi lemmikkiäni viikonlopun. Tällaisten käytännön asioiden takia ystävystyminen tuntuisi kuitenkin liikaa siltä että yritän vain hyötyä toisesta, vaikka olisin tietysti valmis auttamaan vastavuoroisesti kaveria.
Mutta niin, ehkä siihen ei ole mitään yksiselitteistä kaavaa, ihmisiäkin on niin erilaisia. Yrityksen ja erehdyksen kautta olen itse mennyt, tosin kuten sanoin niin enää en ole edes yrittänyt. Kysymykseesi vastaisin omalta kohdalta, että jos olen kiinnostunut tutustumaan toiseen niin se kyllä näkyy, eli otan vastavuoroisesti yhteyttä, ehdotan tekemistä, yhteystietojen vaihtoa yms. Jos taas en ole kiinnostunut syvemmin, niin se on juuri sitä että otollisissa olosuhteissa (esim. siellä yhteisessä harrastuksessa) olen ystävällinen, mutta en tee aktiivisesti mitään aloitteita muuna aikana toisen ihmisen suuntaan, tapaamisehdotuksiin saatan vastata ympäripyöreästi mutta en palaa asiaan. Juuri kuten ylempänä joku sanoikin niin se vastavuoroisuus (tai käänteisesti sen puute) ja "tulee jos on tullakseen". Itsellä ne parhaat ystävyydet on syntyneet juuri siten että koko asiaa ei ole tarvinnut edes erityisesti miettiä, kun kemiat on vaan kohdanneet ja juttu on mennyt omalla painollaan.
Monesti kuulee parjattavan ihmissuhteissa sitä että "miksette vaan sano suoraan jos ei kiinnosta", mutta se on oikeasti melko mahdotonta jos ei halua rikkoa välejä. Ja kun ei suoranaisesti ole mitään henkilökohtaista ketään vastaan, ei vain ole mitään annettavaakaan sen ns. olosuhdekaveruuden lisäksi. Itse ainakin tällöin olen siis tavattaessa ystävällinen, mutta muuten passiivinen, en esim. laittele itse viestiä vaikka kohteliaasti vastaankin jos minulle laitetaan. Voisin vaikka väittää, että jos joku etsii kavereita niin hänkin edistää ystävystymistä aktiivisesti, ottaa oma-aloitteisesti yhteyttä ja antaa vastakaikua. Mulla on ollut elämässäni yksi ihminen, jolle en koskaan tehnyt aloitteita (jokin tässä ihmisessä häiritsi ja myöhemmin selvisi, että oli hyväkin pitää etäisyyttä), ja hänen aloitteellisuutensa vuoksi "ystävyys" joksi hän sitä kutsui, kesti pitkälti toista vuotta. En oikeasti tiedä missä kohtaa olisi pitänyt sanoa, että kunnioittaisi itseään sen verran ettei ota minuun yhteyttä kun en minäkään häneen. En tiedä oliko kyseessä vain niin sosiaalisesti "kokematon" tai ihan vain yksinäinen ihminen että hän näki ystävyyttä sielläkin missä minun silmissäni oli korkeintaan hyvänpäiväntuttavuutta.
|