|
Lähettäjä: ...
Päivämäärä: 6.8.25 19:14:16
Koska osaan olla myös mukava ja kiltti, siis oikeasti supermukava. Enkä koe teeskenteleväni silloin kun sitä olen. Sitten välillä persoona saattaa muuttua aivan täysin. Vähän sellainen Jekyll ja Hyde. Syy miksi teen tämän keskustelun ja puhun asiasta on se, että saan kerrottua edes jonnekin, koska haluaisin jossain vaiheessa kertoa ystävilleni siitä, millainen oikeasti olen. Ensimmäinen askel irti valheiden verkosta. Ja kadun toki hirveästi aivan kaikkea, ja työstän asiaa koko ajan, mutta jotenkin vain koen, että se alkaa olla jo myöhäistä, kun on tehnyt niin paljon pahaa. Jos joku ei usko, niin kerrotaanpa muutama esimerkki.
Saatan esimerkiksi suuttuessani kumppanilleni ruveta vertailemaan häntä muihin miehiin. Saatan sanoa, että kukaan muu mies ei tee (ja tähän kohtaan se asia, josta olen hänelle suuttunut). Ja tiedän että tuo on todella satuttavaa, eikä edes tottakaan. Ja totta kai kaduttaa, joka kerta kun sanon jotakin noin typerää. Miten sen katumuksen vain silloin muistaa, kun se oma hirviöpuoli tulee taas esiin.
Varhaisteininä ja teininä taas oikeasti löin siskojani suuttuessani heille ja sain JÄRKYTTÄVIÄ raivareita. Aikuisena laantuivat sitten "vain" tuollaisiksi sanallisiksi. Mutta sanoillakin saa hirveää vahinkoa aikaan.
Olin joskus nuorempana harjoittelussa sellaisessa perheiden vapaa-ajan viettopaikassa, ja en päästänyt kahta n. 9v sisälle yrittävää koululaista paikkaan sisälle (paikan ovet olivat koko ajan lukossa), vaan sanoin heille, että heillä pitäisi olla vanhemmat mukana, koska se oli paikan sääntö. MUTTA silloin oli kova pakkaspäivä, niin olisihan minä voinut ottaa heidät hetkeksi lämmittelemään, ei mikään sääntö olisi varmasti sitä kieltänyt :( Tämän vuoksi olen linjannut, että en enää voi tehdä töitä lasten kanssa.
Teininä kommentoin eräälle luokkatoverille, että oletpas sinä hyvä kirjoittamaan, sarkastisesti, kun tehtiin ryhmätehtävää, ja hänelle sattui jatkuvasti kirjoitusvirheitä. Tarkoitus oli oikeasti vain olla vitsikäs, ja pidin sitä jotenkin kevyenä heittona. Mutta sitten tajusin että hetkinen, hänellähän saattoi olla vaikka lukihäiriö!! :( Ja minä kommentoin tuolleen! Miksi se ei tullut mieleen heti?? Sain itse tuollaista vitsailua osakseni, ja olin ehkä siksi normalisoinut sen.
Mutta olenko minä onnellinen tai saanko jotain tyydytystä muiden satuttamisesta? En. Se, miten toimin, ei ole linjassa arvojeni kanssa, vaan toimin toistuvasti omia arvojani vastaan. Haluaisin olla hyvä ihminen, joka parantaa maailmaa, eikä tuhoa sitä. Yritän kovasti, mutta aina vain epäonnistun. :( Hetken jaksaa olla maailmanparantaja ja sitten on taas villipeto.
|