|
Lähettäjä: Laihduttamassa
Päivämäärä: 2.8.25 23:11:47
Kiitos vinkeistä kaikille. Mukava kuulla, että liikunta on onnistunut kiloista huolimatta.
Pituutta 160 cm ja painoa 130 kg. BMI:ni on siis oikeasti iso, melkein 51.
Ihan itsekin kauhistuin :(
Miten tähän on päädytty? Monen asian summa. Lapsena olin vähän pulska, mutta oikeastaan aloin lihoa vasta lasten myötä. Viimeinen raskaus meni päin persettä, päättyi hätäsektioon, ja hyvä kun ei päättynyt myös minun ja vauvan elämä. Jokin tuossa pilasi kroppani ja varsinkin selkäni ja jalkani. Mutta eihän niihin hoitoa saa, kun raskaus on naisille luonnollista ja kaikkihan on synnytyksen jälkeen sitä ja tätä. Kuopus jo 16 v, että on siitä synnytyksestä jo aikaa. Vähitellen kilot kertyivät, ei mitenkään nopeasti.
Lisäksi se, että olen sairastanut vaikka mitä saamatta apua tai hoitoa. Ei naisten oireita oteta tosissaan. Sanotaan vain, että "laihduta", muttei mietitä yhtään, mikä nämä kilot kerryttää. En todellakaan ole mikään sohvalle mädäntynyt ameeba vaan ihan työssäkäyvä.
Muutama sairaalareissu siihen vaadittiin, että aloin saada apua. Ei riittänyt se, että työpaikalla tulin portaat pää edellä alas, vaan piti sama tehdä vielä pari vuotta myöhemmin kotiinmennessä. Molemmilla kerroilla tikkejä päähän. Noiden lisäksi olen varmasti 20 kertaa kaatunut niin, ettei minua ole viety sairaalaan, vaikka olenkin saanut kunnon tällin kaatuillessani. Lääkärit halveksivat, että olen vain nainen ja naisilla on ties mitä oireita. Työkaverit ja perheenjäsenet sanoivat kyllä, ettei ole normaalia, että pyörryn paikallaan istuessa tai seistessä, mutta lääkärit vain sanoivat, että "syö terveellisemmin".
Sen lisäksi, että pari kertaa pyyhin pääkopallani portaikkoa, oksensin joskus työpaikan vessassa. Mahatautiahan sekin, naisten juttuja. Kollega soitti ambulanssin. Nokka pystyssä sairaalassa hoettiin, että oletkohan syönyt jotain sopimatonta. Vaikka minulla oli sellainen olo etten saa henkeä, ei sellainen, että mahan sisältö haluaa ulos.
Oireet selkeät, muttei niitä tietenkään otettu tosissaan, kun kyseessä lihava nainen.
Lopulta sitten sydän pysähtyi ja sain rytmihäiriödiagnoosin. Toki tuolloinkin häkessä oltiin sitä mieltä, että mitään ambulanssia ei paikalle tarvita, kun kyseessähän on nainen, joka saatiin elvytettyä ja aloin hengittää. Ei kai sitä ambulanssia ENÄÄ mihinkään tarvita?
Tuon kohtauksittaisen rytmihäiriösairauden vuoksi olin niin huonossa kunnossa, pyörtyilin ja oksensin. Oksentaminen on elimistön keino saada sydän toimimaan edes sinne päin, ei se mitään mahatautia ollut. Pari vuotta olen aina pitänyt oksennuspussia mukana ja kotona on ollut aina oksennusämpäri lähellä. Eikä minulla nyt niin huono tasapaino ole, että muuten vain kaatuilen istuessani, saati edes portaikossa.
Kardiologian osastolla lääkäri onneksi oli ymmärtäväinen ja sanoi, että oireiden perustella minulla on ollut pahoja rytmihäiriöitä jo ainakin vuosikymmenen ajan.
Nyt on tahdistin asennettu ja kuukauden liikuntakielto, ei saa ainakaan vielä hengästyä ja hikoilla. Mutta sen jälkeen alan kyllä liikkua vähitellen.
Ja sainhan minä pari muutakin diagnoosia. Reuma ja kilpparivajis. Mutta jospa tämä tästä. Uskomatonta kyllä, 2-tyypin diabetesta en sairasta. Mutta kroppa on ihan turvonnut ja täynnä nestettä, mutta on hyvin todennäköistä, että ne nesteetkin lähtee liikkeelle kun sydän toimii paremmin, joten silläkin tavalla saa voinnin paremmaksi. Toivottavasti. Ainakaan nyt ei tarvitse reumaa hoitaa kortisonilla.
Tuntuu, että jo heti rytminsiirron jälkeen maailma kirkastui ja minulla on ihan uusi elämä tahdistimen myötä. Harmittaa, että vuosia meni hukkaan. Mutta jospa edes tästä eteenpäin olisi paremmin. Lääkärin mukaan minulla on varmaankin reuma puhjennut jo viimeisimmän raskauden jälkeen, eli sitäkin olen sairastanut 16 vuotta. Yritin kyllä elintavoilla hoitaa sitä. En syönyt yhtään vehnää kun se kuulemma tekee huonoa nivelille. Alkoholia en ole käyttänyt ollenkaan pariinkymmeneen vuoteen.
Ja kyllä, olen kirjoitellut valituksia saamastani hoidosta, tai siis siitä, etten hoitoa saanut vaan oireitani vähäteltiin näin kauan.
Ja ehkä sitten kun paino on pudonnut, aletaan kartoittaa vatsalihasten tilannetta, pitäisikö niitäkin korjata kirurgisesti. Lihavalta sitä ei tehdä, kun pitää saada keskivartalosta ensin rasvaa vähemmäksi. Mutta sen aika on sitten kun aika on.
Liikunnasta vielä sen verran, että olen siis loukannut itseni useamman kerran kaatuillessani sydämen temppuilujen vuoksi, joten mikään punnertaminen tuskin onnistuu, kun ranteet ja toinen olkapää on kipeät. Mutta sen enempää en nyt uskalla sanoa kuin että minulla on huono kunto, joten ihan aloittelija-tason lajeista ja treeneistä pitää kyllä aloittaa.
|