Lähettäjä: Kunhan pohdin 
Päivämäärä:   28.7.25 16:51:06

Vietin viikonloppuna päivän äitini kanssa ja olin jo muutaman tunnin jälkeen ihan loppu ja vain odotin, koska pääsen kotiin ja voin olla taas oma itseni ja rennosti.

Äitini on ihan perusmukava, hänellä on paljon ystäviä, käy paljon tapahtumissa jne. Periaatteessa hänessä ei ole mitään vikaa vaan on kohtelias, ystävällinen ja mukava. Minun ollessa teini meillä oli aikamoista taistelua koska silloin tunteeni räiskyivät kovaa. Ei meillä kuitenkaan ikinä ole ollut isompia tai oitköaikaisia riitoja ymv.

Nyt olen reilu 40 vuotias ja tuntuu, että etäännyn jatkuvasti enemmän ja enemmän äidistäni ja kaikki yhteydenpito häneen on asia joka nyt vain tulee hoitaa ettei tule ihmettelyä äitini suunnalta. Mielellään unohtaisin vastata äidilleni viesteihin ja näkemiset ovat kamalaa väsyttävää pakkopullaa. Aloin pohtimaan miksi näin on niin varmaan suurimmalta osalta siksi, että en osaa olla äitini seurassa omaitseni, jännitän ja mietin jokaista sanomistani. En tiedä mistä ja koska tämä on alkanut, että en kerro äidilleni mitään henkilökohtaisia asioitani enkä etenkään jos jokin asia painaa mieltä. Esim ei tulisi kuuloonkaan valittaa äidilleni väsymystä tai kertoa jos olen kipeä. On ihan kamalaa jos on perusflunssa ja äitini sattuu soittamaan ja kuulee äänestäni, että olen kipeä. Odotan saavani tästä kamalan moraalisaarnan ja tenttaamisen, että mitä olen tehnyt väärin kun nyt olen kipeä. Olen seurustellut 2,5 vuotta eikä äitini tiedä, että seurustelen. Ei vain ole luontevaa jakaa näin henkilökohtaisia asioita äidilleni. Tuntuu, että olen aina ihan kamalassa jännitystilassa äitini seurassa, puren poskia, kipeistån varpaita ja harkitsen jokaista lausetta pitkään.

Aloin jo pohtimaan onko tämä ihan ”normaalia” tai missä mättää, että välimme ovat näin asialliset ja tavallaan etäiset. Olemme kuitenkin kuukausittain ellei viikottain edes jotenkin tekemisissä, mutta silti koen äitini olevan niin vieras etten kerro hänelle henkilökohtaisesta elämästäni oikeastaan mitään. Juttelemme ympäripyöreyksiä ja äitini juoruaa naapureistaan, sukulaisista ja tuttavista. Aloin myös pohtimaan sitä, että olisi ihan kamalaa jos joutuisin halaamaan äitiäni. Pelkkä ajatuskin tuntuu todella vastenmieliseltä. Oletettavasti kuitenkin lapsena olen ollut äitini sylissä ja läheisyydessä. Kuitenkin kavereiden ja joidenkin työkavereiden kanssa on luontevinta halata jos emme ole nähneet pitkään aikaan.

Onko ”kaikilla” tällaista ja sitä vain kuvittelee, että muilla on oikeasti läheiset välit vanhempiinsa kun näkee aikuisia lapsia viettämässä aikaa vanhempiensa kanssa? Olen kadehtinut heitä joilla näyttää olevan avoimet ja luontevat välit omiin vanhempiin, juttu luistaa ja nauretaan yhdessä, mutta saakohan meistäkin ulkopuoliset samanlaisen kuvan?

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   28.7.25 16:57:53

Ei ole normaalia, on todella erikoisen kuuloista. Mitä luulet tapahtuvan jos sanot äidillesi että sinulla on vaikka flunssa? Ja jos saat saarnan että etkö ole pessyt käsiä, oletko kylmettänyt itsesi niin mitä sitten? 99% äideistä motkottaa rakastavasti. Onko sulla muidenkin ihmisten kanssa sosiaalista ahdistusta?

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   28.7.25 17:02:26

Mä meinasin just tänään tehdä tänne aloituksen "pitävätkö ihmiset oikeasti vanhemmistaan?". Tosi paljon samaa kuin aloittajalla, en ole koskaan uskaltanut kertoa äidilleni mitään henkilökohtaista koska se kaikki käännetään minua vastaan. Sama asia jonkun muun kertomana saisi empatiaa tai ihailua. Pari vuotta sitten yksinkertaisesti vain lopetin yhteydenpidon. Ja kyllä, ulkopuoliset ovat aina pitäneet meitä oikein ihanneperheenä, eikä kukaan voi käsittää tilannetta. Äitini tosin luultavasti ei ole kellekään kehdannut kertoa. Isään välit ovat näennäisen, pintapuolisen ok mutta etäiset.

Lähettäjä: jep 
Päivämäärä:   28.7.25 17:11:11

Minä osaisin kertoa äidilleni, mutta en halua, koska hän tuomitsee kovin herkästi tekemiseni ja ystäväni. Äitini on hyvin jäykkä ja haukkuu minulle puhelimessa milloin kenetkin. Minä kuuntelen sujuvasti, vaikka pahaa tekee.

Lapsena sain piiskaa, remmiä, luunappeja ja tukkapöllyä. Nyt äiti on sanonut, kuinka paljon hän rakastaa minua ja siskoani. Ja kilinvitut!

Lähettäjä: Hmmm..... 
Päivämäärä:   28.7.25 17:14:53

"kohtelias, ystävällinen ja mukava" ihminen syyttäisi sinua vaikka sairastumisesta ? joku ei nyt ihan täsmää. ja siinäpä se syy..

Lähettäjä: * 
Päivämäärä:   28.7.25 17:15:23

Ei ole normaalia tuollaiset välit, jos olet elänyt lapsuutesi äitisi kanssa

Minkälaiset välit aloittajalla on isäänsä?

Mä olen yh-isän tytär, ja mulla on todella lämpimät välit isääni.
Hän on se ihminen, joka on tuntenut minut vauvasta asti. Ihminen jolle olen kaikkein tärkein maailmassa, ja jolle voin vaikka kiukutella jos siltä tuntuu. (Toki myös miehelleni olen tätä kaikkea.)
Isän kanssa on aina luontevaa ja helpoa, ja hänelle toki kerron aina kaikki asiani.

Lähettäjä: Sitruunapippuri 
Päivämäärä:   28.7.25 17:32:14

Minun ja äitini välit ovat hyvin samankaltaiset, olemme vähän kuin hyvän päivän tuttuja omituisella twistillä. Hassua kyllä soittelemme viikottain kuin muodon vuoksi, äitini kertoo puheluissa aina mitä on tehnyt, mihin kolottaa ja kaikkien kylän tuttujen ja sukulaisten juorut. Korkeintaan kysyy mitä koiralleni kuuluu ja sekin on jo harvinaista. Emme ole koskaan puhuneet henkilökohtaisista asioista, äitiäni ei ole kiinnostanut. Hän ei esim tiedä kenen kanssa olen parisuhteessa nyt viidettä vuotta (ei ole koskaan edes nuorena ollut tietoinen poikaystävistäni tai tavannut ketään heistä), mitä opiskelen tai edes että olen yliopistossa, missä olen töissä, terveyshuolistani yms. En pysty edes kuvittelemaan, että voisin kertoa vaikka jostain huolistani äidilleni tai että voisin vaikka itkeä hänen nähden. Ja halaaminen ei kuulu meidän perheeseen, ei ole sellaista syytä että saisi halin. Kyläillessä olen myös todella jännittynyt, ikään kuin suoritan vierailua ja yritän todella kovaa olla jotenkin ns riittävän hyvä. Ne on todella stressaavia tilanteita. Isää tai sisaruksia minulla ei ole.
Mutta tiedän ettei tämä ole normaalia eikä kaikilla ole asiat näin. Olen onnekas, että lähipiirissäni on ystäviä joiden perheet ovat ihania ja olen saanut nähdä ja kuulla millaista se aito rakkaus ja lämpimät välit on. Esim parhaan ystäväni ja hänen äitinsä välit on aivan ihanaa seurattavaa. Hänen äitinsä on jutellut paljon myös kanssani pitkin elämääni ja muistuttanut minua siitä, että se mitä minun ja äitini välillä on ei ole tavallinen äiti-tytärsuhde.
Nuorena kipuilin asiaa kovasti, koska tunsin etten ole riittävän hyvä ollakseni rakastettava äidilleni, oireilin mm sairastamalla vaikeaa syömishäiriötä ja polttamalla itseni suorittamalla ihan loppuun. Ja edelleen syömishäiriöoireilu nousee haudasta ylös aina, kun olen äidilläni kylässä, vaikka muuten olenkin siitä terve. Tietyllä tavalla salaa ehkä kaipaan mielessäni sellaista äidin rakkautta, vaikka olenkin jo kohta 30 v aikuinen ja tiedän että tuskin me tästä koskaan lähennymme. Mutta olen myös yrittänyt oppia ajattelemaan, että ehkä ongelma en olekaan vain minä. Sain kuulla yhdeltä sukulaiseltani pari vuotta sitten, että äitini oli sairastanut vaikeaa masennusta minun ollessani vauva ja ehkä sekin on jättänyt kuilun välillemme. Tai sitten syy on joku ihan muu, en tiedä.

Lähettäjä: Suvaitsevaisuus 
Päivämäärä:   28.7.25 18:25:09

Lapsuudesta se kaikki lähtee.
Mieti sitä ja miten teillä on oikeasti välitetty ja näytettiinkö sitä.
Olitko kiltti lapsi joka viimein eriytyi murrosiässä vanhemmistaan ja haki sitä rakkautta rikkomalla rajoja. Tuliko sitä rakkautta? Välitettiinkö sinusta ehdoitta. Osattiinko silloin keskustella vaikeista asioista eli tunteista. Harvemmin se enää onnistuu jos lapsena ei siihen opi että voi luottaa .
Nämä ovat vaikeita asioita ja vanhemmiten todella vaikeita ratkoa.
Tiedän kokemuksesta ettei siitä oikein mitään tule.
Voin sanoa että välittämistä on monenlaista. Äidit yleensä näyttävät sitä hyysäämällä ruokaa eteen ja hössöttämällä.
Jos tunteita ei ole näytetty sitten pikkulapsiajan niin vaikeaa se on myöhemmin aloittaa.
Äitisi välittäminen nyt vaan on sitä tasoa mitä kuvailit ja kyllä hän voi sen itse käsittää välttämiseksi.

Ymmärrän että haluat suojella itseäsi pettymyksiltä sillä alitajuisesti koet että et saa aitoa ymmärrystä. Koet että äitisi on liian etäinen ja rasitut hänen teennäisestä tavastaan välittää.
Anna olla ja mieti että teillä voi olla ihan asialliset välit. Pyri siihen ja ole aikuinen ja käyttäydy ihan normaalisti. Älä ole se pikkulapsi joka vieläkin tarvitsisi äidiltään jotain. Jos et kelpaa omana itsenäsi niin mieti keneltä se on pois. Voit miettiä että ihan sama. Ei sitä hyväksyntää väkisin tule.
Todellakaan et ole ainut!

Suvaitsevaisuutta itsekin olisin äidiltäni toivonut aikuisena omat mielipiteet omaavana ja omat valinnat tehneenä.
Välittäminen näyttäytyi arvosteluna, syyttelynä, uhkailuna. Minun ei todellakaan tarvinnut sellaista sietää ja sanoin sen suoraan.
Sinäkin voit aivan hyvin sanoa jos koet olosi hänen seurassaan noin kamalaksi. Ei sitä tarvitse tupisuuna kärsiä. Tapellakin saa. Tunteita ovat negatiivisetkin tunteet ja niitä voi näyttää.

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   28.7.25 19:47:03

Kuulostaa tutulta. En puhu juuri mistään henkilökohtaisista asioista äitini kanssa, ja vaikka haluan olla hänen kanssaan tekemisissä, tapaamiset väsyttävät välillä ihan kauheasti. Tunnen hyvin tilanteeseen johtaneen, lapsuudesta peräisin olevan dynamiikan. Tiedän kuitenkin äidin haluavan minulle pelkkää hyvää, ja välit hänen kanssaan ovatkin nykyään ihan hyvät.

Olen vähän surullinen tilanteesta, mutta olen todennut, että jos yritän pakottaa itseni juttelemaan "normaalisti" asioistani, en yksinkertaisesti pysty olemaan äidin kanssa tekemisissä. Taustalla on mutistista oireilua, joskus nuorempana saattoi käydä niin, etten kyennyt puhumaan oikein mitään, kun olin vanhempien luona kylässä. Olen vähitellen opetellut hyväksymään itseni ja rajani, ja sen myötä äidin seurassa olemisesta on tullut helpompaa.

Lähettäjä: M 
Päivämäärä:   28.7.25 20:02:25

Minäkään en tykkää kertoa äidilleni henkilökohtaisia asioita, mutta siitä syystä, että tiedän hänen kertovan niitä eteenpäin "small talkina" siskoilleen ja ystävilleen, mistä en pidä yhtään. Haluan pitää omat asiani omina, eikä kenenkään puolitutun (saati tuntemattoman) tarvitse tietää jokaista elämäni käännettä. Uudesta miehestä en todellakaan puhunut moneen kuukauteen, ennen kuin suhde alkoi olla varmalla pohjalla.

Aika monet harrastaa tällaista hyväntahtoista juoruilua. Kuuntelen miestäni puhelimessa: "kuulitko, että x:n isä sai sairaskohtauksen; y:n veli kävi myös Prahassa kesälomalla; z on vaihtamassa työpaikkaa" tms. Olen kerran vetänyt kilarit, kun kertoili koirani kuolemasta samalla tavalla jutusteluna.

Lähettäjä: Joo... 
Päivämäärä:   28.7.25 20:06:51

Eipä tee mieli kertoa kun kertoo ne heti vähintään siskolleen. Tai puolitutuille esim asunnon ostoistani tms

Lähettäjä: Mari 
Päivämäärä:   28.7.25 20:21:16

Olin lapsena superkiltti lapsi. Paljon olin isovanhemmillani hoidossa (papalla hevosia, mummolla lypsykarja ja opin ennen koulua mm. lypsämään käsin lehmän ja vuohia ja muita tuikiärkeitä asioita nykymaailman aikaan).

Sodan käyneen papan kanssa ei paljon tunteista puhuttu. Hevosia harjattiin ja pappa opetti kengittämään ja korjaamaan/tekemään hevoselle ajo"vehkeet".

Omat vanhemmat oli lapsuudessa tosi läheisiä. No olin tosiaan helppo lapsi, yleisurheiluharrastus ja menestystä, koulussa ysi oli huonopettymys, hyvä mies, lapsia..lapsenapsia.

Nyt lähes viisikymppisenä tuntuu vaikealta kertoa omista terveyshuolista äidille: sydänsairaus tai gynejutut. En tiedä miksi.
Sydänsairaus toki selitti, miksi olen ollut lapsesta saakka "hidas" ja joissakin tilanteissa jäänyt haukkaamaan ns. happea ja laiskottelemaan. Äitini ei alkuun uskonut koko sydänsairauteen vaan piti sitä laiskuutena, "oot kuin issäis...". Isän suvussa kuoltu nuorena saappaat jalassa ilmeisesti sydänsairauksiin.

Lähettäjä: .”. 
Päivämäärä:   28.7.25 23:24:10

Ei kai tällaiset välit ihan tavallinen juttu ole, mutta täällä ihan sama tilanne kuin aloittajalla! Vuosi vuodelta yhteydenpito tuntuu raskaammalta ja olenkin sitä vähentänyt. Jokaisella on omanlaiset perhesuhteensa ja ei ole ulkopuolisten asia niitä arvottaa. :)
Ja joo, samaa mieltä että lapsuudestahan se kaikki lähtee liikkeelle. Oman äidin vakavan mt-sairastelun vuoksi hän ei silloin ole ollut minulle turvallinen aikuinen, eikä ole nytkään.

Lähettäjä: pd 
Päivämäärä:   28.7.25 23:29:09

Ymmärrän jos äiti on ollut kamala, niin hänen kanssaan voi olla vaikeat välit, mutta jos äiti on ollut mukava ja välittävä, en ymmärrä. Ehkä lapsessakin voi olla vikaa eikä aina äidissä...

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   28.7.25 23:47:09


"Ymmärrän jos äiti on ollut kamala, niin hänen kanssaan voi olla vaikeat välit, mutta jos äiti on ollut mukava ja välittävä, en ymmärrä. Ehkä lapsessakin voi olla vikaa eikä aina äidissä..."

Aika yksioikoista ajattelua. Kyse on vuorovaikutuksesta, ja siinä on melkoisesti enemmän tasoja ja nyansseja kuin että ollaan mukavia tai kamalia, viallisia tai viattomia jne.