|
Lähettäjä: s
Päivämäärä: 18.7.25 10:00:57
Olin useamman vuoden yksin, enkä edes etsinyt tarkoituksella kumppania. Inhoan vähän sinkku-sanan käyttöä, koska siitä tulee mulla mieleen joku sellainen strereotyyppinen hahmo, joka viettää villiä elämää, elämänhallinta puuttuu, harrastaa epätoivoisia yhdenillan juttuja ja jonka suurin haave on löytää kumppani :D
Mutta siis olin vuosia sillä mielellä, että yksin on oikein hyvä, JOS joku sopiva tyyppi tulee taas kohdalle, niin kiva, mutta tosiaan en ole koskaan haaveilemalla haaveillut parisuhteista tai esim. lapsista. No, nyt sattui kiva tyyppi vähän vahingossa kohdalle ja katsellaan miten käy. Voi olla, että olemme pitkään yhdessä, voi olla että vaan hetken.
Joka tapauksessa. Olin toki yksin ollessa huomannut monta kertaa sen ilmiön, että parisuhteessa olevat kaverit tai tuttavat voivoittelivat monesti, että "Mistä me nyt löydettäisiin joku sinulle?" "Kyllä sullekin vielä joku osuu kohdalle" tai kyselivät toistuvasti, että "Onko ollut mitään miesjuttuja?" vaikka olin toistuvasti kertonut, että minun on hyvä olla yksin ja ei ole mitenkään välttämätöntä löytää kumppania, enkä ole varsinaisesti tehnyt elettäkään edes etsiäkseni, en edes selannut Tinderia tai mitä näitä on. Ymmärrän, että valtaosa ihmisistä kaipaa kumppania ja ajatus vapaaehtoisesta yksin elämisestä voi olla vieras. Mutta hei haloo, jos olemme käyneet saman asian lukuisia kertoja läpi, niin voisitteko edes yrittää ymmärtää.
Huomasin myös, että en ollut "kiinnostava" kavereiden tai tuttujen mielestä, koska minulla ei ollut kumppania. Jos kerroin tehneeni asian X, ei se ollut kiinnostavaa, koska tein sen yksin. Jos taas he tekivät/joku muu teki saman asian, mutta kumppanin kanssa, se oli merkittävää ja kiinnostavaa.
Ymmärrän siis erittäin hyvin, että parisuhde menee suurimmalla osalla ihmisistä kaveruuden ohi ja että aikaa kavereille on vähemmän kuin ennen. Kaveripiirissäni kuitenkin esim. harvalla on lapsia ja minulla on aiemmin ollut paljonkin yhteistä kavereideni kanssa. Siksi tuntuu nyt vähän hassulta, että yhtäkkiä joku on ulkopuolinen, koska ei ole kumppania. Että se tärkein yhdistävä tekijä onkin se, onko kumppania josta juoruta, eikä muut kiinnostuksen kohteet.
Mutta, nyt sitten minulla on pitkästä aikaa kumppani. Ja tadaa olen taas kiinnostava ja kaiketi monen mielestä "normaali" pitkästä aikaa. Useampi ihminen, joiden kanssa välit ovat viilenneet (valitettavasti yleensä siksi, ettei toinen osapuoli ole enää ollut yhteyksissä/"ehtinyt"/halunnut tavata) on nyt ottanut yhteyttä ja halunnut kiihkeästi tavata, kuulla kaiken kumppanistani, kutsua meidät yhteiseen illanviettoon jne. Kyselevät jatkuvasti kuulumisia, ehdottavat tapaamisia. Ja siis mikään muu ei ole muuttunut, kuin että olen alkanut taas seurustella?! Ikään kuin olisin ollut jossain vankilassa ja kaikki olisivat vain odottaneet, että vapaudun sieltä (eli löydän kumppanin) :D
Ja toinen asia: olin ihan unohtanut, että nyt ei enää ole MINUA, vaan ME. Kukaan näistä ei kysy, mitä MINÄ teen viikonloppuna tms, vaan mitä ME teemme. Sitten jos kerron vain omista kuulumisistani miten on mennyt tyyliin työt ym, niin, "No mutta eikös sinulla ole parisuhdekin?!" Huoh.
Anteeksi, mutta olen vähän katkera. Olen tosiaan nuorempanakin seurustellut, eikä tullut silloinkaan, eikä kyllä ole tullut nytkään mieleen ensinnäkään jankata kenenkään yksin olevan suhdetilanteesta, ellei tämä itse ota asiaa puheeksi, eikä vähentää radikaalisti kavereiden tapaamista tai etäännyttää välejä siksi, että minä olen parisuhteessa ja joku muu ei. Ehkä olen vaan outo, enkä ymmärrä tällaisia elämän lainalaisuuksia, että parisuhde se olla pitää, kaikki muu on epänormaalia, eikä yksin ole yhteiskuntakelpoinen ihminen :D
|