Lähettäjä: Kit 
Päivämäärä:   9.7.25 22:02:50

Voiko rajoittavasta syömishäiriöstä koskaan parantua? Tarkoitan, että voiko ihan aidosti ja oikeasti päästä syömishäiriöisistä ajatuksista kokonaan eroon? Ei siis vaan ns korjautua pinnalta fyysisesti tai jäädä kiikkumaan paranemisyritys-ortoreksiavaihe-romahdus-paranemisyritys… kierteeseen. Onko joku pystynyt siis kadottamaan sairaat ajatukset päästä ihan pysyvästi ja rakentanut terveen suhteen kehoon ja ruokaan? Miten olette sen tehneet? Mikä auttoi oikeasti?
Kysyn koska omat voimat ihan loppu. En vaan yksinkertaisesti jaksa tätä henkistä kipua ja tällaista elämää oman pään vankina enää. Mietin onko mitään toivoa vai onko ainoa vaihtoehto luovuttaminen.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   9.7.25 22:08:29

Joo aivot on plastiset ja ne hermoradat joita toistuvilla ajatuksilla olet luonut, voivat myös toistuvilla ajatuksilla muuttua jolloin myös aivokemiat alkavat muuttua. Hoitoon pitää sitoutua ja antautua muutokselle ja uusille ajatuksille. Ihminen on biologinen "robotti" ja oikeita asioita tekemällä muutoksia tapahtuu. Oma halu on avainasemassa.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   9.7.25 22:15:26

Kyllä siitä voi ihan aidosti parantua, mutta toki se ei tarkoita, etteikö se kulkisi jollain tavalla elämässä mukana.

Lähettäjä: Erakkorapu 
Päivämäärä:   9.7.25 22:20:29

"Onko joku pystynyt siis kadottamaan sairaat ajatukset päästä ihan pysyvästi ja rakentanut terveen suhteen kehoon ja ruokaan? "

Terveen suhteen ruokaan: kyllä. Terveen suhteen kehoon: ei ja tuskin ikinä tulenkaan saamaan.

Lähettäjä: Lillamy 
Päivämäärä:   9.7.25 22:20:49

Voi! Minulla se vaati sen, että syvin, aito oireiluni laukaissut trauma piti käsitellä. Sitä ennen ”parannuin” useamman kerran vain näennäisesti. Vaikka olin kuinka sitoutunut ja panostanut hoitoihini, niin sairaus jäi silti aina itämään. Vasta kun tuohon kivuliaseen ytimeen minkä olin piilottanut syvälle kaikkien syömishäiriökerrosten pureuduttiin aidosti, niin pystyin myös pääsemään sairaudesta kokonaan eroon. Suojamuurin tarve poistui. Nykyään elän aivan terveellä mielellä terveessä kehossa, sairaita ajatuksia ei ole lainkaan. Älä luovuta!!

Lähettäjä: åååå 
Päivämäärä:   9.7.25 22:21:30

Voi. Mun paras ystävä oli kuolla anoreksiaan teini-iässä, oli sairaalassakin yli vuoden. tästä on nyt 14 vuotta, ja hän on täysin terve, normaalipainoinen 2 lapsen äiti.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   9.7.25 22:27:06

Riippuu mitä tarkoitat parantumisella.

Koen parantuneeni. Kävin läpi anoreksian, sitten ortoreksiaa ja bulimiaa kunnes lopulta pääsin tasapainoon. Syömishäiriöajatukset ei ole mitenkään läsnä arjessani.

MUTTA. Jos olen todella stressaantunut, tai kun esimerkiksi vatsavaivojen vuoksi jouduin todella tiukalle ja niukalle ruokavaliolle, ne ajatukset palaa kummittelemaan. Niille pitää vaan tiukasti sanoa ei, en halua tuota enää, ja ne menevät pois. Ei saa antaa periksi.

Olenko sinusta aidosti parantunut? Jos kyllä, se on mahdollista. Jos en, niin tämän tason parantumista olisi kuitenkin tarjolla. Tämä on ihan kivaa, elämä on niin paljon parempaa nyt.

Lähettäjä: Lillamy 
Päivämäärä:   9.7.25 22:28:07

Lisään vielä, että yksi minua todella isosti auttanut asia oli se, että lopetin sairauteni salailun. Rikoin häpeän muutin ja kerroin läheisille ystävilleni asiasta. He ovat olleet korvaamattomia. Tehtiin diili, että alan puhumaan myös sairaudestani ja kerron kun minulla on vaikeaa, tai kun esim olen tekemässä tyhmiä valintoja. Ja he kertoivat minulle rehellisen suoraan kuinka sairaita tai vääristyneitä omat ajatukseni tai tekoni ovat, palauttivat maan pinnalle, kertoivat ja antoivat esimerkkiä normaalista syömisestä ja on paras ystäväni myös mm syönyt kanssani kun se on ollut minulle vaikeaa ja auttanut puskemaan rajojeni yli jne jne. Eli älä jää yksin! Salailu ja häpeily on syömishäiriölle bensaa.

Lähettäjä: Ruoka 
Päivämäärä:   9.7.25 22:31:05

åååå//Vaikka onkin parantunut anoreksiasta niin meistä kukaan muu kuin sinun kaveri voi tietää millainen suhde hänellä on kehoonsa ja ruokaan.

Olen parantunut anoreksiasta ja sen jälkeen olen painanut kaikkea normaalista lievän lihavuuden puolelle. On kausia jolloin en välitä kehoni ulkonäöstä tai syömisistä, mutta sitten on myös yhä kausia, kun inhoa omaa kroppaa enkä pysty olla ajattelematta ruokaa. Ruoka on mielessä ihan jatkuvasti.

Olen lievästi ylipainoinen ja tiedän, että kiloja pitää karistaa. Sen suhteen olen armollisempi, mutta ruoka suhdetta en usko, että saan koskaan korjattua sellaiseksi kuin toivoisin.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   10.7.25 00:24:22

Olen kyllä mielestäni parantunut. Sairaat ajatukset saattavat kummitella joskus taustalla, toisinaan hieman vahvemminkin. Ja mä olen kyllä ollut ihan tosi sairas monta vuotta.
Mutta nykyään ei oikeasti kiinnosta. Ne syömishäiriökummitukset jäävätkin sinne taustalle, koska ei vaan jaksa eikä kiinnosta.
Aika on auttanut, joku kasvaminen omaksi itsekseni, toki rakastava kumppani auttaa mutta pärjäisin ilman häntäkin. Ja kun sanon että aika on auttanut, tarkoitan että sairastuin 15veenä ja nyt nelikymppisenä voin vihdoin sanoa että olen mielestäni parantunut. Toki on ollut jo useampi hyvä vuosi tässä. Olen käynyt terapioissa ym, mutta tuntuu että suurin työ ja oivallus on tullut tehtyä ihan itse. Vähän niinkuin missä tahansa addiktiosairaudessa, tiedän edelleen että voisin valita syömishäiriön aina, mutta valitsen toisin joka päivä.
Vallankumouksellisinta on oikeasti se, että tykkään itsestäni ja kropastani ja arvostan ja kunnioitan omaa ruumistani. En osaa sitä välttämättä sanallisesti selittää, mutta se sellainen itsestään ja elämästään välittäminen kyllä asettaa ne syömishäiriöajatukset ihan tosi tylsään valoon.

Lähettäjä: ? 
Päivämäärä:   10.7.25 04:26:26

Voi. Pata niin 30 vuotta sitten. Tapasin tulevan mieheni, ja kaikki syömisoireilu jäi pois, vaikka en olisi uskonut ikinä niin tapahtuvan. Onnellisuus lienee syy ja paras parannuskeino.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   10.7.25 20:11:02

Tuskin. Oli juuri puoli vuotta oksentamatta mutta kuukausi sitten taas alkoi. Ikää yli 50.
Olen sairastanut bulimiaa kaksikymppisestä ja välillä on ollut oireettomia kausia.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   10.7.25 20:34:26

Täällä sama kuin kyssärillä. Tilanteeseen oli syynsä ja kun elämä alkoi kantaa, niin helpotti.

Lähettäjä: Kit 
Päivämäärä:   10.7.25 21:20:18

Kiitos vastanneille aloittajalta <3 Hienoa kuulla, että joku on vapautunut ja samalla lohdutonta että moni ei. Pahin pelkoni on tuo, ettei ajatukset katoa täysin vaikka mitä yrittää :( Rakastavan miehen löytämisen varaan on aika epävarma laskea eikä ole sellaisia ystäviä joille voisin tästä puhua. En vaan yksinkertaisesti jaksa enää yhtään uutta laihdutusta, jos painon noustua pää ei sitä taaskaan kestä. 16 vuotta taistelua itselläni takana ja vaikka moni jaksaa ihailtavasti vuosikymmeniä taistella, niin minä olen heikko enkä jaksa enempää.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   10.7.25 21:31:59

Minua auttoi aikoinaan kun tajusin että syömishäiriö on enemmän oire kuin sairaus, ja että jos en korjaa sitä aiheuttavia juttuja, se ei tule koskaan parantumaan. Siinä mielessä koen että moni syömishäiriön hoitokeinoista keskittyy vähän väärään asiaan.

Lähettäjä: .-. 
Päivämäärä:   10.7.25 21:34:23

Minun nuoruudenaikainen syömishäiriöni katosi täysin kun pääsin omilleni, omaan elämääni ja omaan itseeni takaisin. Kun lopulta uskoin, että olen kuitenkin ihan hyvä ihminen, tarve säädellä syömistä katosi. En muista edes milloin olisin viimeksi muistellut, miltä syömishäiriöajatukset tuntuvat, saati saanut sellaisia. Vaikka tänäänkin kävin kaupassa ja tein ruokaa ja söin, moneenkin kertaan!