|
Lähettäjä: kasvukipuja
Päivämäärä: 1.7.25 11:28:23
Oli hankala saada mahtumaan otsikkoon. Mutta niin: onko sinulla ollut elämässäsi hetkeä tai ajanjaksoa, jonka aikana koet käyttäytyneesi itse tavalla tai toisella huonosti, ja toivoisit käyttäytyneesi eri tavalla/häpeät silloista käytöstäsi? Paljon näkyy keskusteluja hulluista existä, hylkäävistä kavereista, inhottavista työkavereista ja mielenvikaisista sukulaisista. Mutta myöntääkö joku itse olleensa jossain hetkessä se tarinan pahis? Milloin ja miksi?
Itse kipuilin teini-ikäisenä henkisesti aika paljon. Koin ulkonäköpaineita sekä kouluun liittyviä suorituspaineita, välini vanhempiini olivat melko tulehtuneet ja minulla oli varsin vähän ystäviä, ja koin tietynlaista ulkopuolelle jättämiseen liittyvää koulukiusaamista. Olin usein todella yksinäinen.
Tutustuin poikaan, jonka kanssa aloimme lopulta epävirallisesti seurustella. Ja täytyy myöntää, että olin häntä kohtaan ajoittain aika kamala. Hänellä oli paljon laajempi tuttavapiiri kuin itselläni, ja koin paljon mustasukkaisuutta ja jonkinlaista kateutta hänen ollessa jossain kavereidensa kanssa samalla kun minä mökötin yksin kotona huoneessani. Ripustauduin häneen aika riippakivimäisesti ja olisin halunnut hänen jatkuvasti viettävän aikaa vain minun kanssani. Saatoin suuttua ja pitää mykkäkoulua, jos koin jääneeni liikaa vaille hänen huomiotaan, vaikka tosiasiassa hän ei olisi tehnyt mitään väärää. Silloin tällöin suutuspäissäni "pelottelin" häntä puhumalla (varsinkin tekstiviestitse), että mieleni tekisi toisinaan satuttaa itseäni, vaikka oikeasti en ikinä mitään sellaista tehnytkään.
Näin jälkikäteen katsottuna on helppo todeta, että kaikella sillä poikaystävääni kohdistuvalla inhottavalla käytöksellä hain häneltä huomiota. Hänen kanssaan en joutunut kokemaan niitä yksinäisyyden tunteita ynnä muita ikäviä asioita, joiden kanssa painin muutoin jossain määrin lähes jatkuvasti. Poikaystäväparka parhaansa mukaan yritti minua tukea, mutta ei hän tietenkään käytöstäni jaksanut loputtomasti, vaan lopulta hän jätti minut. Olimme vielä jonkin aikaa kaverillisissa väleissä, mutta näin jälkikäteen ymmärrän hyvin hänen myöhemmän päätöksensä katkaista kaikki välit minuun. Se ei tapahtunut mitenkään dramaattisesti, vaan eri paikkakunnalle muutettuaan hän ei enää vain vastannut mihinkään viesteihini tai soittoihini. Olin asiasta pitkään murtunut ja jopa katkera.
Tätä nykyä olen ihan tasapainoinen aikuinen ja minulla on terveitä ihmissuhteita sekä perheenjäsenteni että ystävieni kanssa. En muuttunut yhdessä yössä, mutta aika auttoi, kun pääsin itsekin opiskelemaan ja sitä kautta tutustuin ihmisiin, joilla oli kanssani samoja mielenkiinnon kohteita, ja sain useita kavereita ja jopa hyviä ystäviä. Aina silloin tällöin nuo teiniajat nousevat kuitenkin mieleen ja koen tietynlaista häpeää käytöksestäni ja säälin silloista poikaystävääni. Toisaalta silloiset yksinäisyyden tunteen muistaen olen nykyään äärimmäisen kiitollinen läheisistä ihmisistä enkä ota heitä itsestäänselvänä.
|