Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   28.6.25 16:36:44

Sinua lapsena aiheesta, minkä ikäinen olet nyt, ja miten on elämään tämä asia vaikuttanut?

Lähettäjä: * 
Päivämäärä:   28.6.25 16:38:04

Hyvänen aika, ei kai ketään nyt kuolleesta vanhemmasta kiusata.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   28.6.25 16:40:33

Lapset pystyymihin vaan.

Lähettäjä: Joopa 
Päivämäärä:   28.6.25 16:45:45

Äitini oli yksinhuoltaja ja opettaja otti minut silmätikukseen, en keksinyt mitään muuta syytä hänen käytökselleen. Oppilaat seurasivat toki opettajan esimerkkiä ja olin koulukiusattu kunnes vaihdoin koulua.

Isäni ei ollut kuollut, mutta ei ollut kuvioissa, oli siihen aikaan jonkinlainen häpeä tuo yksinhuoltajuuskin.

Lähettäjä: Hicks 
Päivämäärä:   28.6.25 17:01:43

Täsmälleen sama kokemus kuin Joopalla. Ihmisten (naapurit, opettajat, jotkut kaverit) käytös muuttui kuin salamaniskusta vanhempieni eron takia. Eniten vaikutusta oli opettajalla ja joidenkin kaverien vanhemmilla, jotka alkoivat halveksien ja ylenkatsoen suhtautumaan yh-äitiini. Sitä myötä heidän asenteensa siirtyi heidän lapsiinsa. Tällaisia ihmiset vain ovat, mulkkuja.

Lähettäjä: zäkä 
Päivämäärä:   28.6.25 17:01:56

*: kyllä valitettavasti siitäkin kiusataan.

Lähettäjä: Key West 
Päivämäärä:   28.6.25 17:04:00

Lähettäjä*
Päivämäärä28.6.25 16:38:04

Hyvänen aika, ei kai ketään nyt kuolleesta vanhemmasta kiusata.

***

Omaa lastani on ainakin kiusattu. Oli sanottu, että hyvä kun isäsi on kuollut. Kotona puhutuistahan sekin lähtee, mistä lapset tuollaisista asioista tietäisivät.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   28.6.25 17:08:32

"Hyvänen aika, ei kai ketään nyt kuolleesta vanhemmasta kiusata."

Kyllä kiusataan. Nykyään toivottavasti jo vähemmän, mutta ennen varsinkin isättömyys oli iso häpeä ja siitä kiusattiin, johtui se sitten isän kuolemasta tai perheensä jättämisestä.

Lähettäjä: Ällö 
Päivämäärä:   28.6.25 17:08:52

Olen ja kyllä kiusattiin.

Lähettäjä: Tuuma 
Päivämäärä:   28.6.25 17:16:29

Olen ysärillä syntynyt, ja kyllä luokkakaverini kiusaajat käyttivät luokkakaverin toisen vanhemman kuolemaakin lyömäaseena, jos eivät muuta keksineet. Todella iljettävää.

Olen ymmärtänyt, että sotien jälkeen moni isänsä menettänyt lapsi joutui myös kiusatuksi.

Lähettäjä: MmM 
Päivämäärä:   28.6.25 17:18:00

Kyllä opettajat kiusasivat koulussa isättömiä lapsia, oppilaat kiusasivat kaikkia orpoja sekä puoliorpoja. Lapset tosiaan pystyvät vaikka mihin, myös ikävä kyllä monet aikuiset.

Lähettäjä: vanha M 
Päivämäärä:   28.6.25 17:23:25

Kiusaamista en ymmärrä, enkä sitä että aikuisena antaa sen anteeksi
Enkä kyllä väitteitä että kiusaamista ei olisi

Lähettäjä: H 
Päivämäärä:   29.6.25 04:23:25

Olen ja kyllä kiusattiin. Sanottiin mm että hyvä kun vanhemmat ei oo kattomassa noin rumaa lasta. Mua kyllä kiusattiin monesta muustakin aiheesta ja paljon. Kiusaaminen alkoi ykkösellä

Lähettäjä: siis 
Päivämäärä:   29.6.25 14:40:24

Ei kiusattu, meidän luokalla oli toinenkin tyttö jonka isä oli kuollut, oman luokan lapset ei siis kiusanneet ja luulen että rinnakkaisluokkalaiset eivät edes tienneet että isäni on kuollut. MUTTA, isänpäiväkortti oli pakko tehdä, koska kaikki teki, siis opettaja pakotti tekemään isänpäiväkortin joka vuosi vaikka isää ei ollut, se oli näin jälkikäteen ajateltuna todella tökeröä opelta. Tein sen pirun kortin sitten enolleni, sitä en muista kenelle se luokkakaverini isänpäiväkortin teki, hänellä ei ollut enoa tai setää muistaakseni. Tämä tapahtui siis 80-90-luvulla.

Lähettäjä: Ällö 
Päivämäärä:   29.6.25 14:47:05

Tuo iänikuinen isänpäiväkortin tekeminen jäi myös minulle mieleen. :( Onneksi loppui ala-asteen alkupuolella noiden tekeminen kokonaan.

Ja opettajat minua eivät millään tasolla kiusanneet, mutta jäihän se mieleen, kun lapset huusivat kuorossa, että "isäskin tappoi itsensä, kun ei jaksanut tuollaista lasta katsella!". Isäni kuoli onnettomuudessa ollessani alle kouluikäinen. Todella julmaa ja sydämetöntä tuollainen oli ja monesti lähdin itkien kotiin. Yläasteella ei enää esiintynyt tätä.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   29.6.25 18:06:01

Hyvä luoja tuota.

Lähettäjä: nomadi 
Päivämäärä:   29.6.25 18:10:12

Omalla ala-asteellani ei tehty isänpäiväkorttia, koska yhden pojan vanhemmat olivat eronneet. Tämä 70-luvulla, sittemminhän eroaminen yleistyi nopeasti.

Lähettäjä: Ällö 
Päivämäärä:   29.6.25 20:54:22

. , luoja mitä? Kaikista pahinta tuossa oli, etten ollut sanallakaan, koko kouluaikana kertonut kellekään, että isäni on kuollut. En edes kavereilleni. Kiusaaminen alkoi muistaakseni neljännellä luokalla ja viidennellä kuulin ensimmäisen kerran nuo sanat. En tiedä vieläkään, mistä isäni kuolema oli ongittu esille - ehkä vanhemmat olivat puhuneet lasten kuullen jotin tms, äitini toimi aktiivisesti vanhempainilloissa jne. Kirjoitin tuosta kiusaamisasiasta jopa Hevoshullun silloiselle päätoimittajalle Kaisa Paavilaiselle, joka oli kertonut lehdessä kiusaamistaustastaan. Kaisa vastasi minulle ja lähetti kirjeen ja polletarroja. Kirje taitaa yhä olla tallessa jossain. Taisin olla 11 tai 12, kun kirjeen lähetin. En uskonut Kaisan koskaan vastaavan, niin olin jopa liittänyt mukaan osoitteellani ja postimerkillä varustetun kuoren.

Hain erikseen toiselle, taiteisiin erikoistuneelle yläasteelle, jotta pääsin noista ihmishirviöistä eroon.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   29.6.25 22:14:57

Ihan hirveää pienelle lapselle, sitä tarkoitin.

Lähettäjä: Ajattelematonta 
Päivämäärä:   30.6.25 02:05:10

Olin serkkuni kanssa samalla luokalla yläasteella. Hänen äitinsä kuoli syöpään. Serkun äiti oli menossa sovittuun rutiinileikkaukseen, jossa löytyikin pitkälle levinnyt syöpä, jota ei voinut enää hoitaa. 5 viikkoa tuon leikkauksen jälkeen serkun äiti kuoli.

Serkku oli pitkään pois koulusta, mutta sitten kun tuli takaisin, yksi meidän luokan poika tuli kysymään serkultani ”onko kivaa kun äitis kuoli?”. Varmaan pojalla oli hyvä tarkoitus (kukaan muu ei ”uskaltanut” sanoa mitään serkulleni), mutta sanat olivat todella väärin valitut.

Lähettäjä: Ällö 
Päivämäärä:   30.6.25 04:29:50

"Lähettäjä: vanha M
Päivämäärä: 28.6.25 17:23:25
Kiusaamista en ymmärrä, enkä sitä että aikuisena antaa sen anteeksi
Enkä kyllä väitteitä että kiusaamista ei olisi"

Tähän piti ottaa kantaa jo aiemmin, unohtui. En oikeastaan ymmärrä laisinkaan tätä katsantokantaa - miksei olisi ok unohtaa menneet ja antaa anteeksi? Tai vaan yksinkertaisesti lakata ajattelemasta niitä ihmisiä? En ole vuosikymmeniin ollut tekemisissä eikä tarvitsekaan olla. Miksi uhraisin heille ajatustakaan? Toki muistan hyvin ne tappouhkaukset, mitä lemmikkiäni kohtaan huudeltiin ja samoin sen, miten tavaroitani piiloteltiin ja minulle naureskeltiin ja väitettiin syyksi isäni kuolemaan. En minä niitä unohda, mutta enpä juuri mietikään.

Jo vuosikausia sitten ymmärsin, että 90-luvun laman lapsilla oli monesti paha olla. Meillä oli asiat kuitenkin hyvin - sain tulla kotiin, jossa oli sisarukset, äiti ja usein vasta leivottua pullaa tai sämpylöitä, kaverit olivat tervetulleita ja ruokaa riitti kaikille, vaikkei meillä rikkaita oltu - vaatteet kierrätettiin nuoremmille rai ostettiin vanhana. Kaikkea ei voinut harrastaa,mitä olisi halunnut. Oli kuitenkin myös perheitä, jossa kaverit passitettiin odottamaan toiseen huoneeseen siksi aikaa, kun perhe syö. Meillä ei koskaan ollut niin, aina kaikki olivat tervetulleita syömään. Minulla oli jotain, mitä monella muulla ei - rakastava koti, jossa sitä rakkautta riitti myös lasten ystäville. Edelleen, vaikka siskoni onkin jo päälle viisikymppinen, niin useampi hänen lapsuudesta tuttu ystävänsä muistelee, miten meille sai tulla aina. Niin myös minun ystäväni ja veljieni.

Aikuisena ymmärrän hyvin, miten lama-ajan epävarmuus heijastui lapsiin ja monilla ei ollut samanlaista ympäristöä kasvaa kuin meillä oli. Siksi olikin helppo kiusata muita, joilla oli jotain, mitä itsekin olisi halunnut. Paha olo oli helpompi siirtää edelleen niihin, jotka sitä eivät kokeneet.