|
Lähettäjä: ----
Päivämäärä: 21.6.25 12:47:59
Hyvä, että fyysinen välimatka on auttanut asiaa, itse muutin nuorena myös parin sadan km päähän ja se auttoi jo paljon. Tuo kehottaminen puhumiseen aikuisten kesken ei auta, jos toinen on ihan oikeasti persoonallisuushäiriöinen, eikä ymmärrä, halua ymmärtää eikä ota mitään vastaan vaan jankuttaa vain omaa yksipuolista agendaansa.
Siinä menettää vain oman mielenterveytensä pikkuhiljaa.
Myös oma äitini auttoi lapseni hoidossa kun tämä oli pieni, mutta vain ja ainoastaan siksi, että oli parisuhteessa miehen kanssa, joka todella piti lapsista ja olisi aina halunnut omia lapsia (äiti puolestaan inhoaa lapsia) ja kymmeniä vuosia sain kuulla sitä itsensä ylistämistä, miten auttoi, osteli sitä ja tätä ja miten en koskaan olisi oikeasti pärjännyt ilman häntä.
Todellisuudessa olisin kyllä, aina olisi ollut joku vaihtoehto hätätapauksessa. Lopulta aikuinen lapseni kertoi minulle, miten ei koskaan pienenä tykännyt olla äitini hoidossa, koska tämä haukkui jatkuvasti lapseni isää ja minun isääni ja muita sukulaisia ja meille tärkeitä ihmisiä, kertoili lapsen korville pelottavia asioita jne. ja miten todellisuudessa tämä äitini miesystävä oli se, joka oli lapseni käytännössä hoitanut ja kiintymyksestä tätä kohtaa ei lapsena ollut halunnut keroa minulle, ettei oikeasti tahtoisi olla äitini luona hoidossa.
Ei minua ainakaan kaduta, että asiat ovat näin kun äidistä aika jättää, koska tiedän, ettei mikään tulisi muuttumaan, hän on sairas ja sairastuttaa minutkin, jos jäisin hänen vaikutuspiiriin. En ole mielenterveyden ammattilainen, joten en ole pätevä häntä hoitamaan. Hän on ollut äärimmäisen väkivaltainen kun olin lapsi ja se on jättänyt syvät traumat, hylännyt itse minut lapsena ja tullut takaisin elämääni vasta, kun miesystävänsä tahtoi leikkiä isoisää ja perhettä.
Joten tässä tapauksessa voin hyvällä omallatunnolla kutsua häntä synnyttäjäksi, en varsinaisesti äidiksi, se on todella surullista, mutta niillä korteilla pelataan jotka on annettu.
|