|
Lähettäjä: ...
Päivämäärä: 18.6.25 00:09:37
Piste:Siinä kohtaa kun onnellista yhdessäoloa on jo vuosia takana ja on myös yhteisiä lapsia, on mun mielestä hieman yksinkertaistamista kysyä "kuka haluaa sellaisen miehen takaisin"? Aika moni haluaa takaisin sen parhaan ystävänsä, rakastettunsa, lapsensa/lapsiensa isän ja elämänkumppaninsa. Eikä sitä kaikkea historiaa tarvitse yhden virheen kaataa, jos ei anna sen tehdä niin.
Voisin siis väittää, ettei sulla siinä tapauksessa ole ollut onnea kokea sellaista rakkautta, jossa voit päivittäin kiittää onneasi siitä rakkaudesta, jonka oot elämääsi saanut. Hyvä parisuhde, jossa toisen arvostus ja kunnioitus on päivittäin läsnä ja jossa ollaan vuosia ja vuosikymmeniä aidosti yhdessä onnellisia, on niin suuri aarre että sen puolesta kannattaa taistella.
Ei ole myöskään heikkoutta tajuta, ettei haluakaan sitä toista naista. Siihen kuplaan on tosi helppo upota,å mutta harvalla se on totta. Se on lähinnä fantasiaa, josta puuttuu arki ja kokemus siitä, millaista se yhdessäolo todellisuudessa on. Monesti ei siis tunneta toista vielä lainkaan. Monilla myös taustalla toimii se oma kriisi, on se sitten ikään tai muuhun liittyvä. Koetaan tarvetta vielä kerran repäistä ja aloittaa alusta, aivan kuin kelloa voisi siten kääntää taaksepäin.
Sit kun niitä kriisejä alkaa tulla sen uuden kanssa, voidaankin huomata että toinen käyttäytyy ihan toisin kuin olisi kuvitellut. Kummastakin paljastuu piirteitä jotka eivät olekaan sitä mitä toivoisi eikä se oma peilikuvakaan enää heijastu vain taikapeilistä. Siinä kohtaa moni tajuaa että koko homma on perustunut johonkin ihan muuhun kuin aitoon kohtaamiseen ja rakkauteen.
Mä tiedän että moni nainen kokee arvonsa olevan kiinni siitä, että antaako ne toisen virheet anteeksi. Aivan kuin pettämisessä olisi kyse heidän ihmisarvostaan tai naiseudestaan. Useinkaan ei ole. Mä taas itse ajattelin tossa ekassa tapauksessa että mikäli mua ei osata arvostaa, niin miksi mä arvostaisin tätä toista naista. Joo, oli varmaan lapsellista kun en enää miestä itse halunnut mutta mikäs teet. Joskus me aikuiset voidaan olla hyvällä syyllä lapsellisia ja itsekkäitä. Aina ei tarvitse olla niin hiton arvokasta aikuista.
Tää jälkimmäinen oli rakkaudesta. Kyseessä oli mun perhe jonka puolesta tekisin mitä vain. Mulla on parisuhde ja perhe, jota moni kadehtii. Mun paikalle on pyrkinyt monta naista ja yksi hetkeksi onnistui. Ja siinä kohtaa mun olisi pitänyt kiittää ja poistua nöyrästi takavasemmalle? Joo, ei. En mä. Eikä tätä onnea vähennä yhtään se, olisiko joku toinen ollut valmis heittämään perheensä miehen mokan myötä roskiin. Sillä se ratkaisu tehdään just siitä heikosta itsetunnosta. Ei uskalleta taistella siitä mikä on itselle tärkeää ja rakasta, sillä pelätään saavansa vaan enemmän siipeensä. Luullaan että ainoa tapa pitää kiinni niistä itsetunnon rippeistä on teeskennellä ettei tunnu missään ja jatkaa elämäänsä muka välittämättä. Luuletko todella että sitä uskoo kukaan? Ja mitä väliä sillä edes on kun sä itse tiedät olevasi palasina?
Ja hei, tuostakin on jo vuosia aikaa. Ollaan saatu sen jälkeen lisää lapsia ja ollaan rakastuneempia kuin koskaan. Kyllä meidän suhteen pohja on tässä päivittäin näkyvässä rakkaudessa, kunnioituksesta ja yhteisessä elämässä, ei suinkaan jossain vuosia sitten päättyneessä muutaman kuukauden hairahduksessa. Ja tää nainenhan roikkuu mun miehessä vieläkin, vaikka on saanut pakit jo monta monituista kertaa. Et ei ole lainkaan kyse siitä ettei sitä valinnanvaraa ja mahdollisuutta olisi ollut. Se valinta ei vaan enää koskaan sen jälkeen kohdistunut häneen vaan meihin. Aivan kuten vuosia myös ennen häntä. Joten musta olisi järjetöntä arvioida meidän suhdetta lopulta niin mitättömän jutun perusteella kun tässä on paljon muutakin, paljon tärkeämpää.
Rakkauden puolesta taistelu ei ole heikkoutta. Siinä ei ole mitään säälittävää vaan se on yksi niistä asioista joista olen todella ylpeä.
|