Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   8.6.25 14:34:04

Elämäni koira lähti puoli vuotta sitten 14-vuotiaana. Ehdin valmistautua, sillä vakava sairaus todettiin muutamaa kuukautta aiemmin. Pääsi pois heti kun alkoi oireilla. Se oli erikoinen koira, koko sen elämän ajan se oli läpikotaisin täydellinen, siinä ei rehellisesti ollut pienintäkään ärsyttävää asiaa. Sen ja minun luonteet sopivat täydellisesti yhteen. Tiesin jo sen eläessä että toista sen kaltaista ei koskaan tule.

Otin nopeasti uuden koiran ja se on tuonut lohtua suruun ja olen iloinen sen olemassaolosta. Edesmennyttä koiraa on silti valtava ikävä. Elämä jatkuu toki mutta päivittäin tuntuu ikävä suorastaan fyysisenä kipuna. Tuntuu käsittämättömältä etten koskaan enää näe parasta ystävääni. Helpottaako tämä ikävä joskus?

Lähettäjä: Piip 
Päivämäärä:   8.6.25 14:35:27

Kyllä se tulee helpottamaan, usko pois <3

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   8.6.25 14:37:07

Helpottaa. 4 vuotta sitten laitoin oman The Koirani pois. Eka vuosi oli pahin. Sitten helpotti kun uusi pentu tuli kuvioihin. Nykyään muistelen niitä vuosia sen koiran kanssa hymyissä suin.

Lähettäjä:  
Päivämäärä:   8.6.25 16:31:48

Helpottaa, en kyllä nyt muista kauan meni aikaa, että se pahin meni ohi ja sit kun pystyi taas hyvin mielin katsomaan kuvia tihrustamatta itkua. Nyt aikaa on kulunut 6 vuotta ja 4 vuotta ollut uusi koira.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   8.6.25 16:39:01

Ei – Koiran menettämisestä ei pääse ikinä yli.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   8.6.25 17:14:36

Ehkä ei pääse yli mutta kyllä se ikävä kuitenkin vuosien saatossa helpottaa. Jonain päivänä ne muistot saa hymyilemään kyyneltenkin läpi. Se, kauanko siihen menee riippuu ihmisestä ja myös siitä, kuinka suruaan jaksaa ja haluaa käsitellä. Suru halvoin helpottaa sulkemalla sen pois.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   8.6.25 17:20:34

Omani lähti äkillisesti 1,5 vuotta sitten ja edelleen aivan järkyttävän kova ikävä.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   8.6.25 17:21:25

Naisen menettämisestä voi toipua – koiran ei.

Lähettäjä: ninni 
Päivämäärä:   8.6.25 17:57:50

Laimenee - onneksi - mutta ei varmastikaan lopu ikinä.
Mulla aloittajan kertoman kaltainen täydellinen koira jonka sain pitää vain reilut viisi vuotta. Fyysinen kaipuu oli mulla vielä kahden vuoden jälkeenkin enkä edelleenkään voi paljoa ajatella/puhua asiasta kun itku tulee. Uskon että oon ikuisesti vähän katkera että sain sen niin lyhyen aikaa pitää :'(

Mulla kolme koiraa nytkin, kaikki kivoja mutta ei voi samassa lauseessa puhua. Olen haudannut isäni, muitakin lemmikkejä, hevosia mutta mikään ei ole jäänyt näin vahvana ikävänä. Olen kiitollinen että sain tuon täydellisen koiran kanssa elämää jakaa mutta tavallaan ois kyllä helpompaa ettei ois koskaan tuntenu näin voimakkaasti.. Peruskivoja koiria vaan olisi ollut alusta asti niin helpommalla ois päässy henkisesti!

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   8.6.25 21:50:57

Jotenkin on huono omatunto siitä että muut koirat tuntuvat vain tavallisilta koirilta. Toki uusi on tärkeä ja heti on huoli, jos tuntuu ettei kaikki ole kunnossa, hoidan huolella ja muuta, mutta tuntuu pahalta, että kaikki tulevat koirat ovat vain sen erityisen ensimmäisen korvikkeita.

Lähettäjä: Juu 
Päivämäärä:   8.6.25 23:04:57

Kyllä se ajan kanssa helpottaa. Mulla on ikävä muuttunut kivoiksi muistoksi. Ekan koiran kuolemasta tulee tänä vuonna 20 vuotta. Kyllä se edelleen viikottain käy mielessä kuten sen seuraajakin.

Lähettäjä: hups 
Päivämäärä:   8.6.25 23:09:19

Mä uskon, että onneksi niitä elämän koiria voi olla useita. Mulla on tuollainen ihan täydellinen vanhuskoira, jota rakastan koko sydämestäni, se on todella erikoinen koira eikä kukaan voi olla niinkuin se on. Itken verta monta vuotta, kun sen aika sitten tulee.

Mutta mun kolmas koira oli tulta ja tappuraa, ihan helvetillinen kerberos, jonka kanssa elämä oli välillä silkkaa tuskaa. Se koira oli kuitenkin omalla tavallaan jotain ihan mieletöntä, se oli ihan kuin mun oman sielun jatke. Harrastuskoirana ihan toisesta maailmasta. Valitettavasti mikään noin mieletön ei voi kestää ja jouduin lopettamaan sen 6-vuotiaana järjettömiin mittoihin kasvaneen äänipelon vuoksi. Pakko sanoa, että tämä oli toisaalta helpotus ja nyt kahden vuoden jälkeen muistelen sitä vain rakkaudella. Mutta onneksi niitä elämäni koiria voi siis olla useita ja erilaisia <3

Tämän takia mä uskon ja toivon että tulee vielä muitakin erityisiä mun täydellisen mummokoiran jälkeen! (Mulla on siis ollut yhteensä 6 koiraa, että jotkut ovat mullekin olleet "vain" tavallisia koiria)