Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   8.6.25 14:34:04

Elämäni koira lähti puoli vuotta sitten 14-vuotiaana. Ehdin valmistautua, sillä vakava sairaus todettiin muutamaa kuukautta aiemmin. Pääsi pois heti kun alkoi oireilla. Se oli erikoinen koira, koko sen elämän ajan se oli läpikotaisin täydellinen, siinä ei rehellisesti ollut pienintäkään ärsyttävää asiaa. Sen ja minun luonteet sopivat täydellisesti yhteen. Tiesin jo sen eläessä että toista sen kaltaista ei koskaan tule.

Otin nopeasti uuden koiran ja se on tuonut lohtua suruun ja olen iloinen sen olemassaolosta. Edesmennyttä koiraa on silti valtava ikävä. Elämä jatkuu toki mutta päivittäin tuntuu ikävä suorastaan fyysisenä kipuna. Tuntuu käsittämättömältä etten koskaan enää näe parasta ystävääni. Helpottaako tämä ikävä joskus?

Lähettäjä: Piip 
Päivämäärä:   8.6.25 14:35:27

Kyllä se tulee helpottamaan, usko pois <3

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   8.6.25 14:37:07

Helpottaa. 4 vuotta sitten laitoin oman The Koirani pois. Eka vuosi oli pahin. Sitten helpotti kun uusi pentu tuli kuvioihin. Nykyään muistelen niitä vuosia sen koiran kanssa hymyissä suin.

Lähettäjä:  
Päivämäärä:   8.6.25 16:31:48

Helpottaa, en kyllä nyt muista kauan meni aikaa, että se pahin meni ohi ja sit kun pystyi taas hyvin mielin katsomaan kuvia tihrustamatta itkua. Nyt aikaa on kulunut 6 vuotta ja 4 vuotta ollut uusi koira.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   8.6.25 16:39:01

Ei – Koiran menettämisestä ei pääse ikinä yli.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   8.6.25 17:14:36

Ehkä ei pääse yli mutta kyllä se ikävä kuitenkin vuosien saatossa helpottaa. Jonain päivänä ne muistot saa hymyilemään kyyneltenkin läpi. Se, kauanko siihen menee riippuu ihmisestä ja myös siitä, kuinka suruaan jaksaa ja haluaa käsitellä. Suru halvoin helpottaa sulkemalla sen pois.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   8.6.25 17:20:34

Omani lähti äkillisesti 1,5 vuotta sitten ja edelleen aivan järkyttävän kova ikävä.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   8.6.25 17:21:25

Naisen menettämisestä voi toipua – koiran ei.

Lähettäjä: ninni 
Päivämäärä:   8.6.25 17:57:50

Laimenee - onneksi - mutta ei varmastikaan lopu ikinä.
Mulla aloittajan kertoman kaltainen täydellinen koira jonka sain pitää vain reilut viisi vuotta. Fyysinen kaipuu oli mulla vielä kahden vuoden jälkeenkin enkä edelleenkään voi paljoa ajatella/puhua asiasta kun itku tulee. Uskon että oon ikuisesti vähän katkera että sain sen niin lyhyen aikaa pitää :'(

Mulla kolme koiraa nytkin, kaikki kivoja mutta ei voi samassa lauseessa puhua. Olen haudannut isäni, muitakin lemmikkejä, hevosia mutta mikään ei ole jäänyt näin vahvana ikävänä. Olen kiitollinen että sain tuon täydellisen koiran kanssa elämää jakaa mutta tavallaan ois kyllä helpompaa ettei ois koskaan tuntenu näin voimakkaasti.. Peruskivoja koiria vaan olisi ollut alusta asti niin helpommalla ois päässy henkisesti!

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   8.6.25 21:50:57

Jotenkin on huono omatunto siitä että muut koirat tuntuvat vain tavallisilta koirilta. Toki uusi on tärkeä ja heti on huoli, jos tuntuu ettei kaikki ole kunnossa, hoidan huolella ja muuta, mutta tuntuu pahalta, että kaikki tulevat koirat ovat vain sen erityisen ensimmäisen korvikkeita.

Lähettäjä: Juu 
Päivämäärä:   8.6.25 23:04:57

Kyllä se ajan kanssa helpottaa. Mulla on ikävä muuttunut kivoiksi muistoksi. Ekan koiran kuolemasta tulee tänä vuonna 20 vuotta. Kyllä se edelleen viikottain käy mielessä kuten sen seuraajakin.

Lähettäjä: hups 
Päivämäärä:   8.6.25 23:09:19

Mä uskon, että onneksi niitä elämän koiria voi olla useita. Mulla on tuollainen ihan täydellinen vanhuskoira, jota rakastan koko sydämestäni, se on todella erikoinen koira eikä kukaan voi olla niinkuin se on. Itken verta monta vuotta, kun sen aika sitten tulee.

Mutta mun kolmas koira oli tulta ja tappuraa, ihan helvetillinen kerberos, jonka kanssa elämä oli välillä silkkaa tuskaa. Se koira oli kuitenkin omalla tavallaan jotain ihan mieletöntä, se oli ihan kuin mun oman sielun jatke. Harrastuskoirana ihan toisesta maailmasta. Valitettavasti mikään noin mieletön ei voi kestää ja jouduin lopettamaan sen 6-vuotiaana järjettömiin mittoihin kasvaneen äänipelon vuoksi. Pakko sanoa, että tämä oli toisaalta helpotus ja nyt kahden vuoden jälkeen muistelen sitä vain rakkaudella. Mutta onneksi niitä elämäni koiria voi siis olla useita ja erilaisia <3

Tämän takia mä uskon ja toivon että tulee vielä muitakin erityisiä mun täydellisen mummokoiran jälkeen! (Mulla on siis ollut yhteensä 6 koiraa, että jotkut ovat mullekin olleet "vain" tavallisia koiria)

Lähettäjä: ninni 
Päivämäärä:   9.6.25 19:49:35

Minusta taas on alkanut tuntumaan että niitä oikeita elämän koiria voi olla vain se tasan yksi ja omani meni jo. Allekirjoitan täysin ton että muut tuntuu vain tavallisilta koirilta. Vaikka hyvin hoidan ja tarpeista huolehdin, ei ihon alle ole päässyt yksikään toinen. Ite oon nyt päättänyt että en enää näiden jälkeen uusia koiria ota jos kaikki on tästä eteenpäin vaan ihan jees, haluan enemmän. Säälin tavallaan koirianikin kun en oo täysillä mukana.

Lähettäjä: Minä Vaan 
Päivämäärä:   9.6.25 19:54:17

Suru ei katoa-se vain muuttaa muotoaan.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   9.6.25 20:07:00

Koirani piti äkillisesti lopettaa 10kk sitten. Alkuun tuntui tosi pahalta, mutta tiedän että koiran kannalta eutanasia oli paras vaihtoehto. Harmittaahan se, että oli vasta 7v, elämänsä puolivälissä suunnilleen.
Ekat kuukaudet oli vaikeita, mutta nopeasti alkoi tuntumaan siltä kuin siitä olisi pitkäkin aika. Lämmöllä muistelen, oli aivan ihana koira. Elämä vain päättyi aivan liian aikaisin.

Lähettäjä: Juu tuota 
Päivämäärä:   9.6.25 20:11:03

Vanhan koiran kuolemasta pääsee paljon helpommin yli kuin nuorempana kuolleen. Vanhan kuolema on odotettavissa, siihen valmistautuu vuosien varrella, mutta nuoren kuolema tuntuu täysin epäreilulta.

Lähettäjä: rikki 
Päivämäärä:   9.6.25 20:54:34

Kai se joskus helpottaa tai sitten siihen turtuu. Ihan s**t*n*n koville ainakin ottaa.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   9.6.25 21:08:01

Jokainen suree omalla tavallaan ja oman aikansa. Itse sanoisin, että suru ja ikävä eivät poistu, mutta muuttavat muotoaan helpommiksi kantaa. Omalla kohdalla ensimmäinen vuosi menetyksen jälkeen on ollut vaikein, koska sen aikana tulee eniten vastaan ns. ensimmäisiä hetkiä, jolloin menetys konkretisoituu yhä uudelleen. Yleensä noihin hetkiin liittyy rakkaita muistoja ja ajan kanssa suru muuttuu lämpimämmiksi tunteiksi.

Lähettäjä: Tiku82 
Päivämäärä:   9.6.25 21:27:15

Jokainen koira on jättänyt jäljet ja kyllä niitä vuosienkin jälkeen muistelee ja saattaa tippa tulla linssiin. Osa koirista jättää isomman jäljen kuin toiset.

Lapsuusajan koiria ei enää niin hyvin muista, mutta ensimmäinen ihan ikioma koirani lopetettiin vuonna 2005 ja kyllä sen muisto välillä pistää suremaan.

Multa meni tammikuussa äkillisesti sydänvikaan yksi vanha koira ja nyt oli tarkoitus lopettaa toinen nuori koira ristisidevamman takia... mutta ei vaan pystynyt ja nyt revitään rahoja leikkaukseen joka on viikon päästä. Toinen vanha koira on varmaan lähdössä tässä kesän aikana joten surua on tiedossa liikaakin. Tämä on se eläimen omistamisen varjopuoli.

Lähettäjä: meila 
Päivämäärä:   9.6.25 21:34:26

Minulla mennyt nyt 2,5 vuotta elämäni koiran menosta, silti suren silloin-tällöin vieläkin, vaikka uudet koirat on tosi kivat.

Lähettäjä: Hilla 
Päivämäärä:   9.6.25 21:34:32

Minulla on ollut monta koiraa ja onnekseni myös kaksi elämäni koiraa, joista toinen edelleen kulkee rinnallani.
Suru helpottaa kyllä ajan kanssa ja ne hyvät muistot jäävät elämään.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   9.6.25 22:00:56

Itselläni ei ole koskaan helpottanut. Sitä asiaa vain ajattelee harvemmin. Mutta kun ajattelee niin itku tulee. Ihan vuosikausien jälkeen.

Lähettäjä: Muija 
Päivämäärä:   10.6.25 09:57:46

Ensimmäinen vuosi oli pahin.
Nyt siitä on jo 2 vuotta aikaa. Pystyn puhumaan siitä koirasta, mutta jos alan liikaa miettiä, niin poru tulee edelleen.

On ne koirat vaan niin

Lähettäjä: nomadi 
Päivämäärä:   10.6.25 10:03:21

Itse olen parin viime vuoden aikana kaipaillut 1. aviomiestäni, josta erosin kauan sitten, ja jonka jälkeen on ollut kaksikin pitkää liittoa (+ muut säädöt). Ei ole näemmä ihmisen itsensä päätettävissä, mitä ja ketä kaipaa.

Lähettäjä: M 
Päivämäärä:   10.6.25 13:25:17

Elämäni koiraa itkin ajoittain vuosien ajan. Ei nyt viikottain eikä myöhemmin edes kuukausittain, mutta aina joskus tuli kova ikävä. Varmaan 5 vuotta meni siihen, että huomasin ikävän muuttuneen kivaksi muistoksi. Ja nykyään huomaan jo miettiväni, että eihän sekään nyt mikään täydellinen ollut. Varasteli ruokaa ja oli vähän vallaton muutenkin. Ja loppupuolella oli suurta huolta jatkuvasti sen terveyden kanssa. Mutta niin rakas, että kaikkea tuli katsottua vaalenpunaisten linssien läpi.

Nyt 14 vuotta ensimmäisen elämäni koiran lopetuksen jälkeen huomaan, että nykyisestä koirastani on tainnut tulla toinen elämäni koira. Pelkään jo etukäteen sitä päivää, kun tästä joutuu luopumaan.

Välissä/näiden kanssa yhtä aikaa ehti olla useampi ihan kiva koira, mutta ei samanlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Jotkut yksilöt vaan kolahtaa enemmän kuin toiset. Ja tuntemuksiin vaikuttaa myös oma elämäntilanne. Yksi koiristani tuli minulle sellaisena ajankohtana, että kaikkea kamalaa sattui samanaikaisesti ja oli kamala stressi ja suru. Siitä koirasta tuli minun ainoa ongelmakäytöksinen koira. Varmasti ainakin osittain siksi, että sekin kärsi minun elämäntilanteestani. Surettaa sen puolesta. Toisella omistajalla toisenlaisessa elämässä sekin koira olisi voinut olla jonkun elämän koira

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   10.6.25 13:44:29

The koira lähti kolme vuotta sitten. Toinen reilu vuosi sen jälkeen. Sekin oli kiva ja rakas koira, mutta ei sellainen elämäni koira -tyyppinen kuitenkaan. Sitä aiemmin lähtenyttä on enemmän ikävä. Nyt mulla on kaksi vuotta ollut koira, josta on tulossa elämäni koira II, aika saman tyyppinen kuin se eka.

Ikävä sitä ekaa on, mutta ei enää itketä ja kuvia katselee hymyillen.

Uusi koira kannattaa ehdottomasti ottaa, vaikka ei ne niitä tärkeitä korvaa. Koira kotona on kuitenkin aina koira. Jokaiselle on paikkansa.