Lähettäjä: D 
Päivämäärä:   31.5.25 16:15:58

Vähän typerä otsikko, mutta vaikea tätä on tuon paremmin ilmaista.

Minut on kasvatettu varomaan kaikkea ja ajattelemaan, etten osaa mitään. Tämä näkyy kaikessa elämässä, mutta erityisesti liikunnassa.

Olin hyvin arka lapsi ja opin kävelemään vasta melkein kaksivuotiaana, koska en vain ollut halunnut kävellä sitä ennen. Lapsena en halunnut kiivetä mihinkään ja pitkään pelkäsin esimerkiksi pyöräilyä. Kieltäydyin ajamasta ilman apupyöriä ja taisin olla pitkälti kouluikäinen, kun vihdoin opin pyöräilemään. (Sittemmin olen pyöräillyt ihan mielelläni.)

Meillä ei kotona harrastettu mitään eikä viety kokeilemaan eri lajeja, joten kaikki muu liikunta on tullut tutuksi vain koulussa. Luistelemaan tai hiihtämään en koskaan oppinut, koska pelkäsin vauhtia ja kaatumista aivan hirveästi. Asiaan vaikutti varmasti myös se, ettei minulla ollut tietenkään omia varusteita, vaan piti yrittää pärjätä koulun huonoilla lainakamppeilla.

Tämä arkuuteni näkyy yhä aikuisena niin, että moni kiva asia menee tämän takia pilalle.

Olen yrittänyt opetella hiihtämään, mutta uskallan mennä vain kävelyvauhtia tasaisella maalla. Pienikin liuku pelottaa.

Lupauduin vastikään jossain mielenhäiriössä miesystäväni mukaan pyöräilemään (hän harrastaa maastopyöräilyä), mutta hädin tuskin saimme pyörää säädettyä minulle sopivaksi, kun jo jollain verukkeella luistelin hommasta ulos. Minua pelotti aivan valtavasti, kun pyörä ei ollutkaan se oma tuttu Helkaman mummopyörä jalkajarruilla. Pelkäsin jopa pyörän päälle nousua ja sieltä laskeutumista. Mies yritti maanitella mukaan, mutta luovutin silti ja hän sai lähteä lenkille yksin.

Mies vei minut kerran myös kylpylähotelliin. Aluksi olin tosi innoissani, mutta paikan päällä ajatuskin uimapuvusta tai uimisesta kaikkien nähden kammotti.

Eli aloitan kyllä ilolla kaikenlaista, mutta en sitten loppujen lopuksi kuitenkaan uskalla.

Olen tosi väsynyt olemaan tällainen. Pelkään, että mieskin jättää minut kohta, kun ei minusta ole seuraa mihinkään hauskaan.
Mistä tähän saa apua?

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   31.5.25 16:22:42

Ota terveyskeskukseen yhteyttä ja kerro arkuudestasi. Pääset mielenterveyshoitajalle juttelemaan ja siitä sitten edetään terapiaprosessiin.

Tuon tason pelko ei enää mene persoonan piikkiin. Olin aikeissa linkata sulle kirjallisuutta liittyen eri persoonatyyppeihin mutta sulla nyt tuo varovaisuus on selvästi epänormaalilla tasolla. Hyvä että olet havahtunut asiaan, elämän ei tarvitse mennä sulta ohi ja voit saada apua!

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   31.5.25 16:24:08

Eihän tuohon auta, kun vaan tehdä pelosta ja arkuudesta huolimatta. Ei se sanonta tyhjästä tule (se mikä ei tapa, vahvistaa). Eli nyt vaan pakottamaan itsesi tekemään mahdollisimman paljon kaikkea pelottavaa, mutta turvallista. Miten muuten olet hevosfoorumille eksynyt?

Lähettäjä: sk 
Päivämäärä:   31.5.25 16:25:39

Mene h6vä ihminen johonkin terapiaan.

Lähettäjä: D 
Päivämäärä:   31.5.25 16:36:03

Kiitos vinkeistä. Sitä jäin pohtimaan, että auttaako pelkkä terapia tässä oikeasti, kun kyse tuntuu ehkä nyt olevan enemmän tästä liikunnallisesta puolesta. Ikään kuin minulta olisi aina puuttunut jokin kehonhallinnan osanen, joka muilla on. Koordinaatiokykyni on aina ollut heikko, samoin tasapaino. Kävin kuntosalilla joskus ja se tuntui parantavan tilannetta hieman.

Liikuntatunneilla pärjäsin aina heikosti ja sain opettajalta huutia, joten se varmasti osaltaan vaikuttaa siihen, etten uskalla kokeilla kaikkea. Koen epäonnistumisen tunnetta jo valmiiksi, joten on helpompi luovuttaa ennen kuin yrittääkään.

Hevosfoorumilla olen, koska kaikesta huolimatta ratsastan. En ole maailman rohkein, mutta se on ainoa liikuntalaji, joka minua kiinnostaa. Olen jopa pärjännyt siinä ihan hyvin, vaikka lapsena pelkäsin tietenkin sitäkin. Ilman ratsastusta olisin varmasti vielä nykyistäkin kömpelömpi.

Lähettäjä: D 
Päivämäärä:   31.5.25 16:38:52

Niin, unohdin tuossa edellisessä viestissäni kysyä, että voisiko esimerkiksi fysioterapeutilla käymisestä olla hyötyä? Mitä enemmän lapsuuttani muistelen, sitä enemmän alan olla sitä mieltä, että jo silloin olisi pitänyt ymmärtää tutkia tätä. Minua ei koskaan viety mihinkään tutkimuksiin, kun ei kannustettu oikein muutenkaan, mutta eihän se ihan normaalia kai ole, että vasta yhdeksänvuotiaana oppii pyöräilemään.

Lähettäjä: .-. 
Päivämäärä:   31.5.25 16:39:17

Toimintaterapiakin on keksitty.

Lähettäjä: Pop 
Päivämäärä:   31.5.25 16:43:07

Terapia tai jonkun kanssa keskustelu ei olisi paha ajatus. Sinulla on tällä hetkellä hyvin vahva identiteetti arkuuteen. Koska et sinä muista itse minkä ikäisenä opit kävelemään vaan se on tarina jota sinulle on kerrottu ja jonka olet omaksunut osaksi minuuttasi. NLP voisi olla tehokas yrittämään muuttaa ihan sitä millä tavalla näet itsesi.

Sitten. Aran ihmisen ei missään nimessä kannata tehdä asioita toisten kanssa aluksi. Koska paine on aivan liikaa (kuten huomaat). Sinun pitää tehdä itse jotta voit asettaa omat tavoitteesi ja edetä omaan tahtiin.
Esimerkiksi uimisen suhteen ensimmäinen tavoite olisi ihan vaan istua jalat vedessä, oleskella kahluualtaassa tms. Sitten seisoskella polven korkuisessa vedessä jne vähän kerrallaan vaatimustasoa nostaen. Nyt sekä sinun että ympäristöäsi odotukset on ihan kohtuuttomat osaamistasoon nähden. Sinun pitää ottaa aikaa ja lisätä harjoituskertoja. Esimerkiksi hiihtäessä on täysin ok aloittaa siitä tasamaalla kävelystä sukset jalassa. Sitten voi paikallaan seisten harjoitella painon siirtoa jalalta toiselle ja yhdellä jalalla seisomista. Sitten voi kokeilla sauvoilla lykkimistä jossa tulee pientä liukumista molemmat jalat maassa ja sitten lähteä kokeilemaan ihan pikku liukuja yhdellä jalalla. Mutta itselle pitää antaa aikaa kokeilla ja tehdä toistoja niin paljon että jokainen vaihe tuntuu helpolta ennen kuin siirtyy seuraavaan.

Muista että jos muut ovat lapsuutensa aikana hiihtäneet monta sataa tuntia oppiakseen taidon, on ihan älytöntä kuvitella että sinä oppisit sen saman taidon jotenkin maagisesti aikuisena ihan muutamassa kerrassa. Sinun täytyy nut laittaa itse se sama aika asioiden harjoitteluun.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   31.5.25 16:43:41

"Ikään kuin minulta olisi aina puuttunut jokin kehonhallinnan osanen."

Terveydenhuollossahan nämäkin selviävät. Kyllä asiantuntijat ovat nästä perillä. Turhaan niitä yksin pähkii.

Lähettäjä: ke 
Päivämäärä:   31.5.25 17:32:46

Terapiaa sinä tarvitset. Tuo arkuutesi on jo sairaalloista, kun et uskalla edes kokeilla jotain, kun pelkäät.

Lähettäjä: Ennea 
Päivämäärä:   31.5.25 17:36:13

No jos osaat ratsastaa niin kyllä sinulla kehonhallinta riittää aika moneen muuhunkin lajiin. Usko sinulta loppuu, ei kroppa.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   31.5.25 20:52:34

"Minut on kasvatettu varomaan kaikkea ja ajattelemaan, etten osaa mitään. "

Kuulostaa cPTSD:ltä. On erittäin mielenkiintoista miten ei ymmärretä että ollaan erittäin traumatisoituneita siksi, että jollain muulla on ollut näkyvämmin huonosti asiat.

Sinulle on tehty todella rumaa ja törkeää henkistä väkivaltaa koko lapsuutesi ajan? Kyllä tuollaiset pelot kannattaa selvittää ihan ammattilaisen kanssa ja kokeilla lääkitystä.

Lähettäjä: What 
Päivämäärä:   31.5.25 21:03:03

"Koordinaatiokykyni on aina ollut heikko, samoin tasapaino. Kävin kuntosalilla joskus ja se tuntui parantavan tilannetta hieman."

Voihan ne ollakin heikohkoja, eikä parane, jos et mitään tee.

Terapia voisi olla hyvä ajatus, ja siitä sitten eteenpäin. Jos sua ei ole koskaan kannustettu,vaan aina jarrutettu, niin totta kai menee aikaa oppia siitä pois.

Ei siinä auta kuin alkaa tehdä pikku hiljaa. Helposta vähän vaikeampaan. Esim vaikka sillä maastopyörällä ensin asfaltilla, sitten hiekkatiellä, sitten tasaisella polulla, ja sitä ennen vaikka sallitulla pururadalla. Kun huomaat, että osaat, niin itseluottamusta tulee lisää.

Eikä pienet kaatumiset tai kolhut mitään haittaa, nii tä on turha varoa ja pelätä. Mutta sen opit siellä terapiassa. Ja tekemällä.

Eikä kaikista tarvi mitään extremeurheilijoita tulla. Mutta liikkumisen ilo on kiva olla olemassa.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   31.5.25 21:14:48

Mulla ihan sama juttu kuin aloittajalla. Jostain syystä esiteini harrastin kumminkin ratsastusta, enää en todellakaan uskalla. Kuntosalilla käyn, mutta joihinkin niihin laitteisiin meneminen on hankalaa ja kaikkia en toki uskalla edes kokeilla.

No enivei en koe olevani terapian tarpeessa kun eihän tää normielämää haittaa. En siis koe minkään pyöräilyn tai kylpylässä tai uimahallissa uimisen olevan normielämää. Ja joo toi on ihan ehdoton juttu etten pysty mitään kokeilemaan "muiden makana", jos nyt ikinä mitään teen niin aina yksin täysin omassa rauhassa. Uimassa käyn järvessä kerran vuodessa kunhan ei ole muita paikalla ja pysyn kyllä pinnalla, mutta en tätäkään ikinä tekisi muiden läsnäollessa.

Lähettäjä: Pop 
Päivämäärä:   31.5.25 21:33:44

“ No enivei en koe olevani terapian tarpeessa kun eihän tää normielämää haittaa. En siis koe minkään pyöräilyn tai kylpylässä tai uimahallissa uimisen olevan normielämää.”

Mutta aloittaja kokee että se hankaloittaa hänen elämäänsä joten hänelle se on ongelma. Silloin asiaa kannattaa alkaa korjata. Jos sinä et koe tilannetta ongelmallisena niin hyvä sinulle

Lähettäjä: .t.t 
Päivämäärä:   31.5.25 21:59:50

No treenaa sitä koordinaatiokykyä ja tasapainoa ihan vaikka kotona telkkaria katsoessa. Miksi sinä vain itket, ettet osaa mitään, kun et edes kokeile, että osaisitko.

Ei menestyneet ole niitä, jotka eivät yrittäneet vaan niitä, jotka eivät luovutaneet vaikka epäonnistuivat. Eli nousivat kerta toisensa jälkeen ylös ja yrittivät uudelleen, kunnes onnistuivat.

Lähettäjä: Khv 
Päivämäärä:   31.5.25 22:09:08

Tunnistan paljon tuosta asioita tuttäressäni...
Käveleminen, pyöräily. .

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   31.5.25 22:49:00

täytyis kaatua sillä pyörällä pari kertaa niin huomaa et se ei ole niin kamalaa

Lähettäjä: M 
Päivämäärä:   31.5.25 23:03:04

Kuulostaa siltä aloittaja että olet motorisesti ei-niin-taitava, kaikki kertomasi nykytilanteesta yhdistettynä siihen että lähdit kävelemään noin myöhään (18kk pidetään "rajana"). Itsekin olen melko kömpelö, kehonhallinta ja koordinatio aina ollut heikkouksia. Jos ei ole tällaisia haasteita ei voi ymmärtää miltä se tuntuu, kun vaikka suksilla ei ole lainkaan kontrollin tunnetta. Silloin on todella luonnollista että arkailee, jopa pelkää ja hissuttelee eteenpäin. Sehän on tavallaan ihan fiksuakin. Ainut vain, että sillä tavalla ei kehity. Toisin kuin sulla aloittaja, mulla on ollut erittäin kannustavia vanhempia ja olen kokeillut vaikkapa mitä ja myls aikuisena harrastan. Pärjään siis oikein hyvin varsinkin jos tuttu tilanne/laji mutta tuo arkuus nostaa päätään jos porukassa pitää kokeilla jotain uutta ja "hurjaa". Kuulostaa siltä että sulla on huono lähtökohta motorisia taitoja ajatellen. Olisit sen takia tarvinnut moninkertaisesti harjoittelua ja kannustusta keskivertoihmisiin ja byt kärsit kun jäit siitä paitsi :(

Lähettäjä: * 
Päivämäärä:   31.5.25 23:05:44

Tuo periytyy. Todennäköisesti aloittajan vanhemmilla ainakin toisella samaa ja siksi ette oo mitään tehneetkään.

Opettele nyt ainakin ennen jos meinaat lapsia tehdä.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   31.5.25 23:28:43

Kqikki eivät ole liikunnallisesti taitavia. Mitä vahvuuksia sinulla on?

Lähettäjä: .-. 
Päivämäärä:   31.5.25 23:32:53

“No enivei en koe olevani terapian tarpeessa kun eihän tää normielämää haittaa. En siis koe minkään pyöräilyn tai kylpylässä tai uimahallissa uimisen olevan normielämää.”

Onko sinusta siis erikoista, että joku muu käy uimassa tai pyöräilemässä? Onko se vaikkapa ulkomaanmatkaan verrattavissa oleva juttu?

Vai rajoitatko kuitenkin omaa elämääsi koska et uskalla tehdä ihan tavallisia asioita? Minulla on tasapainossa rajoituksia, joiden takia en voi pyöräillä, eikä se _haittaa_ elämääni, mutta kyllä se siinä mielessä on rajoitus, että ilman tätä tasapaino-ongelmaa pyöräilisin varmaan ihan asiaa miettimättä.

Lähettäjä: jep 
Päivämäärä:   31.5.25 23:37:10

Mun vanhemmat oli molemmat sellaisia, että ne mietti mitähän muut meistä ajattelee ja piti olla niin ettei tarvitse hävetä. En oikein ikinä sitten käsittänyt millaista se ei-hävettävä oleminen voisi olla jotta elämästä voisi uskaltaa nauttia. Varoiteltiin ihan kaikesta. Mitään ei kannattanut yrittää kun aina voi sattua jotain, eli ei kannata edes kokeilla kun et varmasti osaa. No, aikuisenakin mietin näitä samoja juttuja, ja joudun aina läpsäyttämään itseäni poskelle ja tekemään mitä itse haluan. On muuten kova koulu. Olen yrittänyt ettei nämä ajatukset siirtyisi omille lapsille, mutta huomaan etten ole täysin onnistunut siinä.

Lähettäjä: Addi 
Päivämäärä:   1.6.25 06:21:43

Myös esim. ADHD aiheuttaa usein kömpelyyttä ja hahmotushäiriöitä.

Ei pyöräily minullekaan ole osa normaalia elämää, liikun tallilla, sinne pääsen kävellenkin parissa minuutissa ja sen verran korvessa asutaan että muualle mennään autolla.

Ratsastamista usein pelkään mutta se on silti se mitä haluan tehdä. Parhaiten uskallan kun ei ole muita paikalla, kuten yllä jo moni sanoi.

Lähettäjä: Kaisla 
Päivämäärä:   1.6.25 06:31:53

Tuollainen on jo niin vakava asia, että ihan tosissaan terapiaa suosittelen minäkin. Ei ole mikään pieni juttu, jos pelko rajoittaa sinua noin pahasti ja jopa tosiaan kuulostaa pureutuneen oleellisesti ihan identiteettiisi. Toivottavasti saat apua pian ja pikkuhiljaa pääset ulos noista kahleistasi. Tulet vielä yllättymään positiivisesti siitä, kuinka monet ihanat asiat maailmassa ovatkaan mahdollisia myös sinulle. Tsemppiä prosessiin, se kannattaa! :)

Lähettäjä: D 
Päivämäärä:   1.6.25 08:11:13

"Jos ei ole tällaisia haasteita ei voi ymmärtää miltä se tuntuu, kun vaikka suksilla ei ole lainkaan kontrollin tunnetta."

Kiitos, luulen että ymmärrät täysin mistä puhun! Se on juuri tuo kontrollin menettämisen tunne: kun ei hallitse omaa kroppaansa (ja mahdollisia lisäosia, kuten suksia) yhtään.

"Tuo periytyy. Todennäköisesti aloittajan vanhemmilla ainakin toisella samaa ja siksi ette oo mitään tehneetkään.
Opettele nyt ainakin ennen jos meinaat lapsia tehdä."

Itse asiassa uskon tilanteen olleen liikunnalliselta kannalta päin vastoin: omat vanhempani ovat urheilleet aktiivisesti nuoruutensa eivätkä siksi sietäneet ollenkaan sitä, että minä olen hidas ja kömpelö. Vastaan henkiseen puoleen tarkemmin tuossa alempana, kun toinen kommentti sivusi samaa asiaa.
Ja on varmaan sanomattakin selvää, että jos en uskalla hiihtää tai uida, en uskalla todellakaan tehdä myöskään lapsia. Haluaisin kyllä, mutta riskit ovat liian suuret eikä minusta ole vanhemmaksi.

"Mun vanhemmat oli molemmat sellaisia, että ne mietti mitähän muut meistä ajattelee ja piti olla niin ettei tarvitse hävetä. En oikein ikinä sitten käsittänyt millaista se ei-hävettävä oleminen voisi olla jotta elämästä voisi uskaltaa nauttia. Varoiteltiin ihan kaikesta. Mitään ei kannattanut yrittää kun aina voi sattua jotain, eli ei kannata edes kokeilla kun et varmasti osaa."

Tämä kuulostaa erittäin tutulta. Minullakin erityisesti toinen vanhemmista on kunnostautunut tässä "ei kannata kokeilla kun et osaa etkä tykkää kuitenkaan" -asenteessa. Etenkin liikunnan suhteen tämä ällistyttää, koska kuten ylempänä sanoin, molemmat olivat nuoruudessaan hyvinkin urheilullisia. Toinen vanhemmista yritti satunnaisesti kannustaa, mutta odotti selvästi että innostuisin itse. Hän vei (toisen vastustuksesta huolimatta) minut sinne ratsastustunneille kun kerrankin halusin jotain tehdä, mutta ei hänkään selvästi osannut käsitellä arkuuttani ja kömpelyyttäni.

"täytyis kaatua sillä pyörällä pari kertaa niin huomaa et se ei ole niin kamalaa"

Niin, olen toki aikuisikään mennessä kaatunut pyörällä ihan muutaman kerran. Kyllä se minusta aika kamalaa on :)

Kaatumista olen muuten käyttänyt lapsesta saakka vauhdin pysäyttämiseen. Esim. hiihtäessä (ihan aikuisiällä) yritin kerran laskea maailman pienintä mäkeä, mutta vauhti pelotti ja heittäydyin lopulta kesken laskun maahan. Tein samaa lapsena, kun minua yritettiin opettaa pyöräilemään päästämällä varoittamatta pyörästä irti: kun tajusin, että vanhempi ei olekaan enää siinä, aloin huutaa paniikissa ja heittäydyin maahan. Muistan tämän elävästi itse.

Lähettäjä: --- 
Päivämäärä:   1.6.25 08:29:09

Niin siis ratsastat ja olet käynyt kuntosalilla, mutta mietit siitä huolimatta että kyse on kehon- eikä mielenhallinnasta? Millä logiikalla?

Lähettäjä: D 
Päivämäärä:   1.6.25 08:46:26

"Niin siis ratsastat ja olet käynyt kuntosalilla, mutta mietit siitä huolimatta että kyse on kehon- eikä mielenhallinnasta? Millä logiikalla?"

Koska opin kävelemään kaksivuotiaana, pyöräilemään yhdeksänvuotiaana, pelkäsin ratsastusta usein itkuun saakka ensimmäiset 15 vuotta (nyt itken hieman vähemmän), en osaa luistella, en osaa hiihtää, en mainittavasti osaa uidakaan, en osaa ajaa edes sähköpotkulaudalla… Kuntosalilla en voi tehdä esim. kyykkyjä tangon kanssa, koska en saa pidettyä tankoa suorassa ja sen paino saa minut horjahtelemaan, ja kun otin kuntosaliohjauksessa ja kokeilin askelkyykkyjä, jopa ohjaaja sanoi että heilun kuin olisin humalassa.

Esim. luistelua on kuitenkin opeteltu peruskoulussa aika usein, ja silti lopputulos oli, että enää yläasteella minua ei voinut turvallisuussyistä päästää muiden sekaan, koska en pysynyt pystyssä ilman tukea.

Varmasti kyse on myös henkisestä puolesta, koska arkuuteni ulottuu muille elämän osa-alueille. Jotenkin tämä silti omassa mielessäni kytkeytyy suurimmaksi osaksi tuohon liikuntaan: uskon, että oma kömpelyys yhdistettynä huonoihin kokemuksiin on tuonut sieltä sen ajatuksen, että olen huono enkä kelpaa.

Mutta huomaan tässä myös sen, että seurassa pelkään enemmän. Jos otetaan tällainen ei-liikunnallinen esimerkki, niin autoa ajaessa minulla on kaikki hyvin, jos kukaan ei ole mukana, mutta jonkun ollessa kyydissä esim. moottoritielle liittyminen kauhistuttaa ja menen mieluummin muuta reittiä.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   1.6.25 09:55:42

Tsemppiä aloittaja! Täällä on tullut hyviä vinkkejä jo. Olen itsekin arka kaikessa uudessa, pelkään vauhtia ja kaatumista. Pelkään etten osaa, mikä on aika typerää, koska eihän kukaan heti osaakaan. Tästä huolimatta olen viime vuosina löytänyt uusia urheilulajeja, joista nykyään nautin. Alkuun nämäkin aiheuttivat melkein paniikkikohtauksen (esim. hiihto), halusin kovasti mennä ja osata, mutta ruuhkaiselle ladulle meneminen ilman mitään osaamista tuntui kammottavalta ja siellä oleminen oli aivan hirveää. Minua on näissä helpottanut se, että menen yksin omassa rauhassani paikkaan, missä on mahdollisimman vähän ihmisiä, jolloin saan harjoitella rauhassa ilman muista ihmisistä tulevaa painetta. Kun alkaa sujua ja tulee varmuutta, niin pelkokin vähenee. Osallistuin helmikuussa Finlandia-hiihtoon, mikä oli itselleni todella iso saavutus, että uskalsin, vaikka taidot eivät täydellisiä olekaan :)