Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   22.5.25 20:16:06

Miten hyväksyä se, ettei ystävä enää olekaan ystävä?

Minulla on vain muutama ystävä, joista tuorein on 13 vuoden takaa. Yksi ystäväni sai lapsen ja ajattelin toki että ystävyys vähän etääntyy tämän takia. Mutta lapsi on nyt aloittanut tarhaiän jo hyvä aika sitten, mutta ystävyys tuntuu olevan vieläkin ”paussilla”.

Minulla oli kovasti ongelmia samoihin aikoihin kun hän sai lapsen, sairastuin aikalailla samaan aikaan kun hän plussasi. Pari tapaamista jouduin perumaan sairauteni vuoksi, mutta luulin asian olevan OK etenkin kun sanoin että minun luo voi kyllä tulla vierailemaan mutta en itse voi ajaa autolla (neurologinen sairaus). Näistä peruutetuista kerroista keskusteltiin, kun huomasin hänen mököttävän. Hänen luonaan vierailin kyllä joitakin kertoja vuosien varrella. Nimiäisiin tai häihin en saanut kutsua, minkä ymmärrän kun olivat perheen keskeiset juhlat, mutta toimitin lahjat ja onnittelin. Toki jonkinlaista mielipahaakin tuli, koska tosiaan haluaisin olla osana hänen ja tyttärensä elämää.

Nyt elämässäni olen vihdoin paljon paremmassa paikassa, sairaus tottakai vielä rasittaa mutta sen kanssa olen oppinut pärjäämään paremmin. Saavutin itselleni suuren asian elämässä, mitä en olisi voinut uskoa melkein nytkään kaiken työn ja tuskan jälkeen todeksi. Ystävälle asiasta kerrottuani sain vain pelkän peukun. Enhän toki uutta elämää itse pusertanut aikaan, mutta saavutin oman ison tavoitteeni sairaudestani huolimatta. Kai olisin halunnut kuulla edes sanan ”onnea” ja nyt koitan tässä ymmärtää ja hyväksyä, ettei minun seuraani enää kaivata. Ei vaikka ystävyytemme oli hyvin tiivis ja olemme olleet toistemme tuki ja turva. Ymmärrän ettei ystävyys enää ole samanlaista perheellisenä, mutta kovin julmasti koen pudonneeni kyydistä. Tai ehkä olisi tässä vuosien varrella pitänyt hoksata, että minua koitetaan potkia seurasta pois eikä vain ajatella että lapsi vie aikaa jne. Itselläni ei ole lapsia, ja hän on ystävistäni ensimmäinen äidiksi tullut joten ei ole mihin verrata.

Ehkä tämä oli osin vain avaus, mutta toki kuulisin neuvoja miten tähän asiaan suhtautua.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   22.5.25 20:17:34

Ja tarkennuksena vielä, että oltiin näitä ”sydänystäviä” ennen.

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   22.5.25 20:18:48

No et ole enää tuon ystävän maailman napa vaan hänellä on lapset. Kasva aikuiseksi.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   22.5.25 20:23:18

Lähettäjä: ...
Päivämäärä: 22.5.25 20:18:48

No et ole enää tuon ystävän maailman napa vaan hänellä on lapset. Kasva aikuiseksi.

Kuten tästä huomaat ap, lapselliset ihmiset on oma lajinsa. Kaiken tulee pyöriä heidän ja heidän lasten ympärillä. Sitten kun lapset kasvavat, niin sitten voi taas miettiä ystäviä, jotka ovat tottakai ovat valmiita jatkamaan siitä mihin jäätiin koska lapsellinen sitä haluaa.

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   22.5.25 20:27:31

No ei todellakaan tarvitse pyöriä asioiden lapsellisten ja heidän lapsien ympärillä vaan riittää ihan sen verran joustoa ymmärtää että

A. Helpompi että sen perse liikkuu, jota on vaan yksi. Kahden lapsen kanssa päiväreissu on aika tsempalot ja mietintä ja autossa tavaraa yhden ihmisen viikon reissun edestä
B. Töissä ja matkalla 9h, lapsien kanssa illalla aikaa 2h ennen kuin menevät nukkumaan, siitä ei välttämättä halua tinkiä aikaa kavereille. Viikonloppuna sopii paremmin
C. Kaikki vilisevät ja valittavat ihmiset olen nollannut minimiin kun on ne omatkin lapset vinkumassa milloin mitäkin niin aikuisilta ei sitä jaksa.

Aloittaja vaikuttaa tyypin C ihmiseltä

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   22.5.25 20:29:23

"No et ole enää tuon ystävän maailman napa vaan hänellä on lapset. Kasva aikuiseksi."

Tässä on kyllä taas osoitus asiasta, jota kukaan ei sanoisi toiselle päin naamaa. Aloittaja juuri vuodattanut ikävänsä ja mielestäni suhtautunut juuri hyvin ymmärtäväisesti ja ennemmin halunnut tukea päästä yli niin joku sankari tulee kommentoimaan tämmöistä. Joskus voi olla hiljaa jos ei ole mitään hyvää sanottavaa.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   22.5.25 20:31:21

..., toivottavasti opetat edes lapsesi lukemaan :)

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   22.5.25 20:37:28

"Aloittaja vaikuttaa tyypin C ihmiseltä"
Eli jos lapseton sairastuu vakavasti, kannattaa vaan niellä se ja esittää iloista, koska lapsellisella ystävällä on kuitenkin niin paljon ikävämpää. On siinäkin ystävä, ei sillä että tuollaista ystävää varmaan moni kaipaa.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   22.5.25 20:39:41

Kyllä hyvin käsitän, että lapset tulevat aina ekana vaikkei omia olekaan. Uskon myös että ystävän mies tulee ennen minua, kuten myös tulisi työkin jos työelämässä olisi. Mahtuu siihen väliin sukulaiset ja harrastuksetkin, kodinhoidosta puhumattakaan. Toivon ehdottomasti että ystävälläni ovat kaikki nämä asetettuna minun edelle. Ja koska ystäväni ovat fiksuja koen että heillä onkin, mutta se ettei minulle löydy aikaa hetkeäkään vaikka lapsi on yli kolme vuotias? En ole vailla tunteja hänen ajastaan, mutta esimerkiksi viestiin vastaaminen muullakin kuin ”ok” olisi toivottavaa, en vaadi edes että viestiini vastataan vuorokauden sisällä tai vastaavaa - mutta kyllä viikon päästä tiedän ettei vastausta ole tulossakaan.

Ystäväni asuu kyllä hieman kaukana, n. 40 minuuttia täältä kaupungista. Joten ymmärrän ettei vain hetkeksi maksa vaivaa ajaa tuota matkaa, mutta koska lapsi on tarhassa ja ystäväni työttömänä niin kai jotenkin ajattelin että aikaa tavata olisi paremmin.

Enkä ole nytkään kai missään tuonut ilmi, etten olisi itse valmis ajamaan tuota matkaa - olen kyllä, mutta ikävä tosi asia on että saan keskimäärin yhden kohtauksen viikossa ja kohtauksen loputtuakaan en ole muuta kuin erittäin suuri riski liikenteessä. Toin tämän asian esille siksi, että hieman pelkään näiden perumisieni takia hän olisi loukkaantunut ja siitä syystä ystävyytemme kadonnut. En missään nimessä ole vaatinut, että hän yksin tai lapsena kanssa tulisi luokseni kylään, mutta olen joutunut perumaan tapaamisia ja siirtämään niitä toiselle päivälle ikävän lyhyellä varoitusajalla. Olen pahoitellut ja keskustellut kyllä asiasta hänen kanssaan ja ainakin olin kuvitellut että asia on OK…

Lähettäjä: *** 
Päivämäärä:   22.5.25 20:44:20

Oletko varma ettet vaadi näkemistä liian usein?

Mä näen mun sydänystäviä 3 krt vuodessa nyt kun kaikilla ruuhkavuodet menossa.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   22.5.25 20:44:37

Nyt kuulostaa siltä, että "ystäväsi" ei enää syystä tai toisesta välitä sinun seurastasi. Joskus se ystävyys vaan hiipuu. Sinä olet koittanut pitää yhteyttä, häntä ei selvästikään kiinnosta, joten anna olla.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   22.5.25 20:45:36

Jos joku suuttuu siitä että toinen on sairas ja ei sen takia pysty tapaamaan sovitusti, sellaisesta ihmisestä kannattaakin päästä eroon. Luultavasti kuitenkin aloittaja mielummin olisit terve ja nähnyt "ystävääsi" sovitusti.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   22.5.25 20:48:23

Ja haluan vielä tuoda esille, että minulle ei ole mikään ongelma jutella lapsista tai viettää lapsen kanssa aikaa - päinvastoin! Tyttö on todella ihastuttava ja on ollut etuoikeus päästä seuraamaan hänen kasvuaan vaikka harmillisen harvoin livenä lasta pääsee näkemään. Itselleni ei todennäköisesti lapsia tule, mutta se ei tarkoita ettenkö lapsista olisi kiinnostunut tai pitäisi tästä ystäväni lapsesta.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   22.5.25 20:51:22

No, oma lapseni on kohta 3 ja aikaa kavereille on aika vähän. Lapsen seurassa en räplää puhelinta ja kun illalla katson viestit läpi, vastaan hyvin nopeasti, koska sitten alkaa ainut hetki kun kotona on hiljaisuus ja oman miehen seura.

Elämästä on jäänyt pois kaikki, jotka syyllistää siitä että en pysty näkemään tai viestittelemään lainkaan samalla tavalla kuin ennen

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   22.5.25 20:51:34

Lähettäjä***
Päivämäärä22.5.25 20:44:20

Oletko varma ettet vaadi näkemistä liian usein?

Mä näen mun sydänystäviä 3 krt vuodessa nyt kun kaikilla ruuhkavuodet menossa.

———

Ei olla nähty edes kolmea kertaa vuodessa viimeisen muutaman vuoden aikana, viime vuonna ei nähty kertaakaan (olin vakavassa liikenneonnettomuudessa ja pitkään sairaalassa ja kotihoidossa joten senkin takia näkemisiin tuli pitkä tauko). Joten en usko että on siitä kyse…

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   22.5.25 20:53:37

Joskus ihmiset vain kasvavat erilleen. Varsinkin lapsina ja nuorina ollaan kavereita siksi, että nähdään niin usein. Ihmiset muuttuu, elämän sisältö muuttuu ja voi olla ettei toisen seurasta enää saa mitään.

Mielestäni ystävyyssuhteet eivät ole myöskään sellaisia asioita, joissa jaksan käydä mitään "parisuhdekeskusteluja" vaan jos homma menee työlääksi tai tulee syytä valittaa toisen käytöksestä, niin se ystävyys oli siinä.

Yksi ystävä esim. alkoi ottaa minuun yhteyttä vain kun tarvitsi jotain. Myöhemmin vielä valitti kun hänen mielestään osallistuin hänen häihinsä liian vähän. Joo, kiitos ei. Itsehän en siis ole häneltä ikinä apua tarvinnut ja monta iltaa istuin koristeita väkertämässä. Jos ei sitä itse näe ja osaa olla kiitollinen, niin en ala aikuiselle ihmiselle selittämään.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   22.5.25 21:07:43

., kiitos, ihan hyvää pohdintaa. Silti koen itse kallistuvani vaakakupissa siihen, että ystävällä tulisi olla kunnioitusta toista kohtaan ja sanoa vaikka ettei meidän elämät nyt enää soinnu yhteen ja moikataan kun tavataan. Ehken itse osaa lukea sosiaalisiamerkkejä tarpeeksi hyvin tässä tilanteessani, kun ystäväni kuitenkin aika ajoin näyttää merkkejä että hän vielä haluaa olla kanssani tekemisissä, vaikka myönnän ettei hän minun kuulumisieni perään kysele. Ehkä sosiaaliset anturini ovat vähän ruosteessa, kun työpäivät menee yksikseen ja sosiaaliset kontaktit rajoittuu juuri näihin muutamaan ystävääni miehini lisäksi. Täytyy makustella asiaa, sillä ymmärrän pointtisi kyllä!

Lähettäjä: K 
Päivämäärä:   22.5.25 21:25:59

On vaikeaa hyväksyä että ystävä ei enää olekaan ystävä. Itselläni meni vuosia aikaa tajuta, että ystäväni eivät enää aikoihin ole olleet oikeasti ystäviäni. Nyt kun on ollut pari vuotta opiskelujen takia hirveä kiire koko ajan niin kaikki on vaan kadonneet. Jos itse laittaa jotain viestiä niin sitten saatetaan sanoa ohimennen että hei suunniteltiin tällainen yhdessä, haluaisitko sinäkin tulla. Sen kun kuulee tarpeeksi monta kertaa niin alkaa tajuta.

Ystäväsi elämässä ei ole tainnut olla enää tilaa sinulle. Olen pahoillani että kohtaaminen sinua kohtaan ei ole ollut kovinkaan kunnioittavaa ja että sairastumisen ja onnettomuuden myötä on ollut isot vaikutukset elämään. Tsemppiä, ajan kanssa helpottaa. Et ole yksin.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   22.5.25 21:28:43

Monet naiset vetää herneen nenuun jos peruu tapaamisia edes yhden kerran. Voisiko se olla syy ja kokee vaikka että et itse halua tavata?

Näkeminen kuulostaa vaikealta jos kumpikaan osapuoli ei voi tulla mihinkään. Voihan lapsenkin kanssa sopia näkemisen siten, että lapsi tulee mukaan että ei sen pitäisi olla este. Itse olen monesti ottanut lapsen mukaan tapaamisiin. Ne ei tietenkään sitten ole missään viinilasin äärellä vaan esim eläinpuistossa tai Heurekassa.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   22.5.25 21:51:45

40min ei ole matka eikä mikään tuon ikäisen lapsen kanssa enää, jos toista haluaa vain nähdä. Syystä tai toisesta hän ei enää halua olla ystäväsi. Hiljaisesti hylkää sinut sanomatta suoraan mistä kenkä puristaa. Olen pahoillani, tuntuu varmasti kurjalta.

Oma lapsuusystäväni ignorasi minut reilu kymmenen vuotta sitten. Vielä monen vuoden jälkeenkin rinnasta puristi, jos satuin miettimään ystävyytemme katkeamista. Sitten poistin hänet kaikista sosiaalisista medioistani (seurasi mm. Instagramissa tarinoitani, muttei koskaan tykännyt tai kommentoinut. Ei edes lapsien syntymistä tai avioitumista. Muiden silloisten kavereiden päivityksistä näkyi tykkäilevän). Suljin myös itse hänet näin pois, miksi hänen pitäisi tietää mitään elämästäni, jos itse päätti alkaa välttelemään minua?

Ystäviä tulee ja menee.

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   22.5.25 21:53:37

Jotkut ei myöskään osaa olla, jos toisen elämässä on joku vaikeus. Etenkään, jos samaan aikaan omassa elämässä menee hyvin. Jotkut menee ihan solmuun ja vain jättävät koko ihmisen.

Lähettäjä: lee 
Päivämäärä:   22.5.25 22:06:16

Elämässä menee niin, että moni, varmaan suurin osa, ystävistä haipuu elämän varrella. Toki myös uusia tulee. Äärettömän harvalla meistä on ystäviä päiväkotiajoilta. Tai edes niiltä parikymppisten bilevuosilta.
Siinä ei tarvis olla mitään loukkaantumista tai vihamielisyyttä, ihmiset vaan liukuu eroon, ihmiset muuttuu, kiinnostukset muuttuu jne.
Multa itseltä on kadonnut kaksi ystävää joita kyllä vähän kaipaan välillä, mutta kunnioitan sitä että he eivät enää koe halua viettää aikaa mun kanssa.
Toki olen yhden tyypin myös pikkuhiljaa häivyttänyt elämästäni itsekin. Ymmärsin myöhemmin että hän koki että ollaan läheisiä ystäviä, kun itse ajattelin, että hän on vain miehen kaverin vaimo. Kun miehestä tuli ex, häipyi myös hänen kaverinsa mun elämästä.
Näin se vaan menee, pitää hyväksyä.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   22.5.25 22:08:45

"että ystävällä tulisi olla kunnioitusta toista kohtaan ja sanoa vaikka ettei meidän elämät nyt enää soinnu yhteen ja moikataan kun tavataan. "

Tässä on ongelma se, että moni loukkaantuu ja ei ole kannattavaa polttaa siltoja takanaan. Kaikkein optimaalisinta on, että ystävyys hiipuu eikä kumpikaan jää katkeraksi. Jos joskus taas elämät ovat toisenlaiset, niin on helpompi jatkaa ystävinä.

Jos toisen kovin selvästi jättää (myös yhtäkkinen täysi ghostaaminen lasketaan tähän) niin aika moni loukkaantuu eikä halua myöhemminkään olla tekemisissä.

Kannattaa vaan sopeuttaa oma yhteydenpito toisen yhteydenpitoon. Jos kaveri kysyy kylään kerran parissa kuussa, voi itse kysyä joka toinen kerta.

Lähettäjä: potilaan kaveri 
Päivämäärä:   22.5.25 22:40:27

Naisille (ja tunnen miehenkin) on tyypillistä, että sille jolla on ruuhkavuodet ja oikeasti kiireitä ei anneta riittävästi omaa aikaa vaan halutaan liikaa huomiota ja se käy raskaaksi. Aloittajalta olis pitäny muuten ottaa kortti pois ja hänen pitäis han7kia vammaispalveluista lupa käyttää taksia. Tai pyytää naapurin Penaa kuskiksi.

Lähettäjä: hh 
Päivämäärä:   22.5.25 22:43:09

Mulla on kaksi hyvää ystävää kadonnut lähes täysin elämästäni, vaikka itse olin koittanut pitää ystävyyssuhteita yllä.

Ensin katosi ystäväni, joka sai lapsen. Ennen lapsen saamista oltiin monta kertaa päivässä yhteydessä. Nähtiin usein, tehtiin mm. mökkireissuja. Kun lapsi tuli, ei koskaan sen jälkeen enää nähty kahdestaan, lapsi oli aina mukana. Mitä isommaksi lapsi kasvoi, sitä harvemmin nähtiin. Nyt en enää muista, minä vuonna ollaan viimeksi nähty, viestejä vaihdellaan ehkä kahden vuoden välein.

Toinen ystäväni oli paras ystäväni, jo nuoruusvuosilta. Ensimmäisen kerran hän katosi elämästäni, kun meillä molemmilla oli vaikeaa meidän molempien äitien sairastuttua muistisairauteen samoihin aikoihin. Siinä, missä minä olisin halunnut saada vertaistukea ja olla hänen tukenaan, hän halusi sulkeutua täysin. Hän lopetti täysin yhteydenpidon minuun. Pariin vuoteen ei oltu missään tekemisissä. Sittemmin välimme korjaantuivat ja kerroin hänelle tunteistani ja tuntui, että tämä välirikko vain vahvisti ystävyyttämme. Väärässäpä olin. Meni jokunen vuosi ja ystäväni löysi itselleen miehen, mistä ei edes alkuun kertonut minulle. Meni useita kuukausia (!!), ennenkuin kuulin uudesta miesystävästä. Sitten alkoi ignooraaminen: viesteihini ei vastattu. Meni kuukausia ja sitten hän saattoi laittaa viestin, että mitä kuuluu. Lopulta sain tarpeekseni ja päätin, että jos en minä saa mitään arvostusta, ei hänkään ole arvostukseni arvoinen. Jotenkin nyt oli helpompi luopua, kun takana oli jo yksi täydellinen "välirikko". Tässä on pari vuotta ollut hiljaista yhteydenpidon kannalta, eikä enää tunnu niin pahalta tai surulliselta. Otin sen periaatteen, etten minäkään hänen viesteihin vastaa jos hänkään ei minun. Viimeksi ollaan viestitelty viime vuoden puolella. En viitsinyt hänen alkuvuonna lähettämään viestiin vastata, kun hänkään ei ollut minuun viestiin viikkoja aikaisemmin mitenkään reagoinut.

Harmittavaa on, ettei vanhemmalla iällä uusia ystäviä niin vain enää saa, mutta elämä on.

Lähettäjä: Huooh 
Päivämäärä:   22.5.25 23:24:49

Onpas kurja tilanne aloittaja. Oletko kysynyt asioista suoraan ystävältäsi?
Minun on kyllä myönnettävä, että lasten syntymien jälkeen on ollut huomattavasti vähemmän aikaa ystäville. Olen joutunut tekemään töitä hyvin nopeasti kun lapset ovat olleet vielä pieniä ja päälle vielä remonttia. Siinä ei oikeasti enää ole jaksanut mitään. Se ei tarkoita etten välitä ystävistäni. Todellinen ystävä ymmärtää tilanteeni. Muut voivat jäädä sitten matkan varrelle. Toki olen ollut aina kiinnostunut kuulemaan ystävistäni, vaikka ajan järjestäminen voi olla kiven alla. Ja osaan puhua ihan muista asioista kuin lapsista tai murheistani, sekä osaan olla iloinen ystävieni iloista ja onnistumisista. Mutta silti valitettavasti ja luonnollisestikin lapset menevät muiden asioiden edelle. Sitten kun he kasvavat, saan taas omaa aikaa. Nyt pidän pienet lähelläni..