|
Lähettäjä: --
Päivämäärä: 22.5.25 13:06:12
Täällä on säännöllisesti topiceita siitä, että uusperheessä vanhemmat viestittelevät exälle ja vaihtavat jatkuvasti lasten kuulumisia. Tämä topic koskee samaa aihetta, mutta tällä kertaa ei liity uusiin kumppaneihin.
Monen mielestä on ilmeisesti ihan hyväkin asia, että vanhemmat jopa päivittäin vaihtavat kuulumisia, kertovat lasten asioita ja esim. jakavat kuvia toisilleen.
Mutta kuinka moni on miettinyt, miltä se tuntuu lapsesta?
Tuohon tän päivän topaan kirjoitinkin, että minä en pidä lasten kuulumisten jatkuvasta vaihtamisesta. Kerroin kokemukseni nimenomaan sen lapsen näkökulmasta.
Omat vanhempani erosivat, kun olin n. 10v. Vanhemmat oli hyvissä väleissä eikä ero niin rasittanut meitä lapsia. Mutta tuo "kuulumisten jakaminen" oli kurjaa.
Huomasin nimittäin tosi nopeasti, että vanhemmat puhuvat minusta keskenään selkäni takana. Ja se oli tosi inhottavaa. Mitä tahansa teinkin, toinen vanhempi tiesi siitä, enenn kuin hänelle itse ehdin siitä kertoa. Harvoin sain kertoa itse omia kuulumisiani, kun ne oli minun puolestani jo jaettu. Positiivisia kuulumisia en siis koskaan päässyt itse jakamaan ensimmäisenä, negatiiviset puitiin selkäni takana enkä aina saanut edes mahdollisuutta kertoa omaa kantaani asioihin.
Nopeasti opin, että en kerro vanhemmille kovin paljoa ajatuksistani. En voinut kertoa mitään luottamuksella äidille tai isälle, koska en voinut luottaa siihen, ettei minun luottamuksella kertomiani asioita jaettu saman tien toiselle vanhemmalle. Pahimmillaan asiat jaettiin niin, että vanhemman uusi puoliso oli paikalla ja asiat kantautui hänellekin.
Lopullinen luottamusrikko tuli kun olin noin 16v. Minulla oli ensimmäinen poikaystävä, mikä oli vanhemmille ihan okei. Mutta sitten äitini löysi huoneestani raskaustestin. Olimme harrastaneet seksiä poikaystäväni kanssa pari kertaa ja totta kai minua vähän jännitti, voinko tulla vahingossa raskaaksi, vaikka käytimme huolellisesti ehkäisyä. Ostin siis raskaustestin ja halusin vaan testata (myöhemmin aikuisena olen jatkanut säännöllisiä testaamisia). En mitenkään edes epäillyt oikeasti että olisin raskaana, minua vain jännitti, mikä nyt ihan luonnollista.
Sen sijaan, että äiti olisi ensin jutellut minun kanssa, kysynyt että onko oikeasti riskiä että olen raskaana, ehkä oltaisiin puhuttu ehkäisystä ja seksistä, hän menikin soittamaan heti isälleni. En tiedä mitä he olivat keskenään puhuneet, mutta lopputulos oli se, että kumpikin vanhempi soitti minulle peräjälkeen (eivät edes odottaneet, että pääsen kotiin kaverin luota) ja sain keskustella kummankin kanssa vakavasti aiheesta. Olivat varmaan lietsoneet toisiaan niin, että kumpikin oli varma että olen raskaana. Minua inhotti, että kukaan ei kysynyt missään vaiheessa minulta, mikä tämä juttu on ja jutellut ensin minun kanssani, miltä minusta tuntuu. He olivat keskenään muodostaneet oman käsityksensä tapahtumista eikä asioiden todellista tilaa viitsitty edes selvittää.
Tämän seurauksena kerroin yhä vähemmän asioista vanhemmilleni ja vaikka nykyään meillä on sinänsä hyvät välit vanhempieni kanssa, en edelleenkään edes näin 30+ ikäisenä kerro kovin paljoa omista asioistani, ainakaan mistään yhtään henkilökohtaisemmasta.
Nykyään elän itse uusperheessä. Miehelläni on ala-asteikäinen lapsi. Mies ei jaa lapsen kuulumisia eksälleen kovinkaan paljoa. Onneksi. Mutta eksä kyllä jakaa senkin edestä ja välillä minua säälittää lapsen puolesta.
Lapsen kohdalla on aivan sama kuin minullakin aikoinaan: lapsi ei koskaan itse saa kertoa asioistaan, vaan kaikki on jo jaettu hänen puolestaan. Jos lapsi käyttäytyy äidillään huonosti, vaikkapa kiukuttelee jostain, voi olla aivan varma, että äiti raportoi kaiken miehelleni. Pahimmillaan hän kertoo asiat niin, että on meillä käymässä ja lapsi kuulee äitinsä puheet omaan huoneeseensa ja minäkin olen paikalla kuulemassa kaiken siitä, mistä äidillä ja lapsella on ollut kinaa.
Eikä ole yksi tai kaksi kertaa, kun lapsi on aidosti pahoittanut mielensä näiden äidin "kuulumisten" takia. Olen monesti miettinyt, missä vaiheessa lapsi lakkaa puhumasta äidilleen asioistaan, koska jokaikinen asia valuu äidiltä meille.
Nykyään on vielä tuo kuvien jakaminen. Vielä lasta ei haittaa poseerata kameralle, mutta odotan kyllä sitä päivää, koska lapsi alkaa inhoamaan sitäkin, että kaikesta pitää jakaa lisäksi se kuva. Eikö toinen saa hetkeäkään tehdä mitään äitinsä kanssa ilman, että se jaetaan kuvan, ehkä jopa videon, kera isällekin. Itse ainakin olisin lapsena inhonnut tätä yli kaiken.
Eli loppuun. Moni pitää ihan normaalina vaihtaa jatkuvasti, jopa päivittäin, lapsen kuulumisia eroperheessä. Mutta kannattaisi joskus miettiä, miltä se tuntuu lapsesta. Haluaako lapsi, että hänen koko elämänsä toisen vanhemman luona jaetaan myös toiselle vanhemmalle? Lapsi ei ole vanhempiensa jatke eikä heidän omaisuuuttaan. Hän on itsenäinen ihminen, jolla on omat tunteet. Lapsi haluaisi ehkä itse päästä kertomaan ajatuksiaan ja tekemisiään. Ja hankalammista asioista taas voisi keskustella ensin lapsen kanssa ja selvittää syitä käytökseen eikä kaikkea kenties ole tarpeen edes raportoida sille toiselle vanhemmalle.
Ymmärrän, että vanhemmista on kiva jatkuvasti kuulla lapsensa tekemisistä, mutta tämä ei ole minusta hyvä perustelu siihen, että kaikkea pitäisi silti jakaa.
Ydinperheessä tätä ongelmaa ei yleensä samalla tavalla ole, koska perheessä nähdään toisia jatkuvasti ja useimmat asiat kenties tehdäänkin yhdessä ja lapsi voi kertoilla asioita saman tien niiden tapahtuessa. Mutta eron jälkeen lapsella on kaksi kotia ja kaksi eri perhettä ja lapsella pitäisi olla oikeus myös pitää nämä perheet erillään, jos niin haluaa.
|