Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   20.5.25 23:24:03

Vilpittömästi kysyn, jos sinulla on ollut mitään mielenterveyden häiriöitä, niin millaista sen kanssa on ollut elää? Miltä se tuntuu siellä kaikkein sisimmässä itsessä, jota on vaikeaa kertoa muille?

Miltä juuri sinusta tuntuu, jos olet ollut masentuntut?

Miltä tuntuu ahdistushäiriö?

Miltä psykoosi tuntuu ja miten sen koet?

Dissosiaatiohäiriö?

Ocd?

Entä kaksisuuntainen?

Tai jokin aivan muu?

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   21.5.25 01:11:13

Vastaan hieman eri näkökulmasta; mutta ADHD:n ja spektrumin edustajana on tullut käytyä monet paikat läpi. On oikeastaan aika klassista että etenkin diagnosoimattomat nepsyt kehittävät CPTSD:n sen lieveilmiönä. Kasvuympäristö joka pitää esim. meltdowneja tantrumeina, katsekontaktin puutetta todisteena valehtelusta, stimmausta rauhattomuutena ja sensoriyliherkkyyksiä pilalle hemmotellun kakaran huomionhakuisena kiukutteluna on aika omiaan sille ettei niistä lähtökohdista kasva ilman CPTSD:tä sitten millään. :D

Olen nykyään terve, hyvinvoiva ja henkisesti vahva aikuinen, mutta nuorena CPTSD oireili voimakkaasti dissosiaatio-oireina, vaikeana masennuksena, pakkoajatuksina, paniikkikohtauksina, itsensä vahingoittamisena, päihdeongelmina, mitä vielä.

Lopulta niin ahdistuksessa, dissosiaatio-oireiluissa kuin OCD:ssä on pohjalla se yksi ja sama tunne turvattomuudesta joka vain oireilee eri tavoin. Minulla kaikki kulminoitui syvälle kehoon juurtuneeseen pelon tunteeseen. Voit vaikka miettiä hetkeä, kun olet juuri äsken säikähtänyt, ja pelkäät säikähtäväsi uudestaan - se on aika lähellä sitä mihin jotkut sitten lapsesta asti kasvavat ja johon hermosto tarttuu kiinni. Sellaiseen vatsanpohjasta ottavaan tunteeseen ja palaan kurkussa, valmiuteen reagoida, valmiuteen ennakoida ja löytää vaaraa ennen kuin se vyöryy jalkoihin. Kuin jatkuvasti katsoisi olan taakse. Olet varuillasi, tai lopen uupunut. Jompi kumpi. Ja jos hermosto on ihan solmussa niin normaali lepo ei onnistu. Elämä on yhtä selviytymistä ja hallitsematonta romahtamista sängynpohjalle, etkä pysty ennakoimaan lainkaan oletko ensi viikolla kykeneväinen normaalin ihmisen elämään vai et.

Dissosiaatio tuntui hämmentävältä, ja omalla tavallaan pelottavalta. Kai se silti suojasi mieltä joltain hetkinä, kun ei voinut niitä syvemmin prosessoida.
Oli mikä oli, niin se sama vatsanpohjaa ja kurkkua kuristavaa tunne oli kaikessa mukana, ja lopulta kaikki oli oiretta samasta asiasta - kehosta, joka oli kasvanut selviytymään vihamielisessä ympäristössä, kehittäen kaikenlaisia alitajuntaisia ja tietoisia selviytymismalleja niistä selviytymiseen.

Nyt olen viimeisen viisi vuotta parannellut traumoja, ja syvässä ne olivat. Mutta lopulta oikeastaan kaikkeen löytyi ratkaisu samasta asiasta, eli siitä pohjimmaisesta turvallisuudentunteesta ja uudelleen elämisen oppiminen sen pohjalta, eikä sieltä selviytymismoodista.

Lähettäjä: Eppu 
Päivämäärä:   21.5.25 01:27:08

Siltä että mieli vie kroppaa, eikä kroppa mieltä. Oman itsen hallinta alkaa pettää.

Lähettäjä: Bree Vandekamp 
Päivämäärä:   21.5.25 02:36:12

Ahdistushäiriö, musta raskas synkkyyden verho laskeutuu päälle ja mieli on maassa, kaikki ahdistaa vaikka kuinka yrittäisit ajatella jotakin iloista ja olla positiivininen niin ei auta. Todella ahdistavaa.

Lähettäjä: blanca 
Päivämäärä:   21.5.25 03:19:34

Minulla on syömishäiriö. Anoreksia diagnoosina, mutta itse koen ehkä enemmän sen ortoreksiaksi. Sairastin nuorempana ja nyt olen sairastunut uudelleen. Minusta tämä tuntuu siltä, että elän hel*etissä pääni sisällä. Se miten voimakas oma mieli voi olla pelottaa, hämmentää, ahdistaa ja nolottaa. Ei ole sellaista tuntia vuorokaudessa jolloin sairaus ei vaikuttaisi ajatuksiini, vain nukkuessani pääsen yleensä rauhaan. Edes kavereiden kanssa tai rakkaimpani asian parissa eli hevosen selässä en ole enää turvassa, vaan takaraivossa kolkuttelee nonostop ajatus kuinka reiteni näyttää paksuilta tai mahani on iso, se on ihan naurettavaa! Rakastan ratsastusta, valmentautumista ja kilpailemista. Tämä sairaus vie ilon ja itsevarmuuden myös siitä ja se suututtaa kovasti.
Minä murehdin satoja, satoja kertoja päivässä ulkonäköäni ja kuinka olen omassa mielessäni liian iso, lihava, huono, ruma, syönyt liikaa, mitä söin eilen ja miksi niin paljon, mitä aion syödä, liikun liian vähän pitäisi käydä juoksemassa vielä yksi lenkki tänään, mikä olisi paras valinta tai miten väittäisin syömisen, syönkin enemmän kuin muut, miksi en minä näytä yhtä hyvältä kuin nuo muut, onko kaikki muut ratsastajat laihempana, pitäisi laihtua jotta kelpaisin, olen läski, olen lihava, pitää laihtua, vihaan kehoani, kaikki olisi paremmin jos vaan laihtuisin, laihtuisin pois kokonaan jne jne. Se häpeä mitä koen kehoani kohtaan on toisinaan lamauttava. Sairauden tunnetulva peittää ihan kaiken muun alleen ja tekee värikkäästä maailmasta mustavalkoisen. Tiedän ettei siinä ole järkeä ja tiedostan että kyseessä on sairaus, mutta en pääse pakoon ja sairaat ajatukset tuntuu todellisilta.
Omaan vahvasti vääristyneen kehonkuvan, joten en ihan oikeasti tiedä miltä näytän muiden silmissä, oma peilikuvani vaihtelee jatkuvasti. Esim saatan katsoa peiliin ja olla panikoimatta, mutta kun kävelen saman peilin ohi parin minuutin päästä takaisin katsookin ylipainoinen ruma ihminen, joka aiheuttaa minulle valtavaa häpeää itsestäni ja joskus vie paniikkiin asti. On aivan tuskaa valita päälle jotkut vaatteet, koska oma kehoni ahdistaa minua niin paljon ja vaihdan asua ennen kotoa lähtöä monen monta kertaa. Aina kun näen heijastuksen vaikka jostain ikkunasta tai maneesin peilistä tulee sellainen tunne, että alan itkemään ja kouraisee vatsan pohjasta. Ja etsin jatkuvasti noita heijastuksia, koska tosiaan en tiedä miltä näytän ja se stressaa minua.
Se mitä koen kehossani on isossa ristiriidassa sen suhteen mitä saan kuulla lääkäreiltä ja hoitotaholta sekä myös mm parhaalta ystävältäni ja miesystävältäni. Tavallaan tiedän olevani alipainoinen, aliravittu, tunnen kuinka kehoni on tosi väsynyt ja kipeä liiallisesta liikkumisesta liian vähäisellä polttoaineella ja kuinka tämä on huonoksi minulle, mutta silti en tavallaan voi uskoa sitä. Satunnaisina hetkinä peilikuvasta katsoo kuitenkin myös takaisin surullinen, luiseva, äärimmäisen väsynyt ihmisraunio ja ne hetket ovat todella hämmentäviä.
Tiedän että pakenen tällä kaikella tunteita ja muistoja, joita en halua käsitellä. Haluaisin päästä niihin käsiksi, mutta tämä lukko on liian vaikea avata.
Mutta silti päälle päin muille olen se iloinen, ystävällinen, nauravainen, hymyileväinen tyyppi, joka pärjää opinnnoissa, töissä, treenaa muka iloisesti, pitää huolta läheisistään ja ystävistää, on onnellinen ja koska saan pidettyä painoni sellaisella tasolla että pysyn jaloillani eikä se huuda sairauttani niin se menee läpi. Kaikesta valtavasta sisällä kiehuvan surun tuskan määrästä kukaan ei tiedä, kukaan ei näe niitä hetkiä kun itken yksin ja romahtelen. Se ero esittämäni kuoren ja todellisuuden välillä on valtava. Ja pelkään aivan valtavasti, että se kuori murtuu, koska häpeän olla tällainen. Haluaisin vain olla kaunis, iloinen ja onnellinen. Mutta pelkään että en pysty ja näinkään en vaan jaksa elää kovin kauaa.

Lähettäjä: E 
Päivämäärä:   21.5.25 07:46:27

Lapsuus oli traumaattinen ja monet vuodet toivoin että mulla ois sisko joka hyväksyisi minut juuri sellaisena kun olen ja mulla ois paras ystävä. Iän ja terapian myötä löysin sen siskon itsestäni enkä ole enää yksin vaikka olenkin yksin. Traumaperänen dissosiaatio ja 4 muuta diagnoosia löytyy eikä ne enää mitenkään oireile.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   21.5.25 09:11:39

Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, aivan paska tauti. Ei ole mitään mikä ei ahdistaisi. Hetken saattaa olla kyllä ilman, sitten yhtäkkiä joku hana aukeaa päässä ja paha olo ja huoli ja ahdistus vyöryy päälle. Runsaasti pääsärkyjä, vatsaoireita, itkua, paniikkikohtauksia.

Lähettäjä: -*- 
Päivämäärä:   21.5.25 09:14:35

Sama kuin koittaisi kuvata sokealle värejä... Aloittajalla on varmaan joskus ollut tilanteita, jolloin on surrut, ollut huolissaan tai pelännyt ihan kunnolla? Mieti miltä sinusta niissä tilanteissa tuntui ja yhdistä ne sitten kaikki samaan.

Lähettäjä: masis 
Päivämäärä:   21.5.25 09:16:21

Masennus väsyttää. Siihen päälle lääkkeet niin väsyttää vielä enemmän. Sitten pitäisi vielä jaksaa töitä niin sekin väsyttää ja hävettää kun ei selviydy töistä samoin kuin muutkin.

Lähettäjä: K 
Päivämäärä:   21.5.25 09:24:41

Toivon paranemista kaikille teille mielenterveyshaasteiden parissa painiville, mutta erityisesti kosketti tuo blancan vuodatus. Avasi raastavasti sitä kuinka järjellä ymmärtää että omat ajatuskelat on vääristyneitä, mutta silti ne vain pyörivät uuvuttavasti päivästä toiseen. Voi toivottavasti uskallat olla läheisillesi oma rikkinäinen itsesi ja toivon että löydät apua ja ulospääsyn tuosta tilanteesta. En ole uskovainen, mutta lähetin silti rukouksen maailmaan puolestasi.

Lähettäjä: ahdistus 
Päivämäärä:   21.5.25 09:26:14

Kuristava pelko, joka syö toimintakyvyn. Paniikki, joka estää minkään asian tekemisen. Häpeä. Raivo, jota ei voi purkaa.

Lähettäjä: #¤% 
Päivämäärä:   21.5.25 09:30:02

Mulla diagnosoitu vaikea masennus 3-4 vuotta sitten. Miltä e tuntuu? Henkisesti ihan voimat loppu, tuntuu niin kuin olisi nurkkaan ajettu eikä pääse pois, ei jaksa tehdä mitään kun ei pysty, kroppa on vähän kuin lamaantunut. Itku tulee pienistäkin asioista, kaikki tuntuu toivottomalta eikä oikein pysty iloitsemaan mistään. Oman itsensä vihaaminen, oma peilikuva kuvottaa. Koska masennus tuonut mukanaan ylipainoa. Ei jaksa liikkua niin paljon kuin ennen. Tunnesyömiset. Silloin tällöin muutama lasi viiniä helpottaa omaa pahaa oloa, ei v*tuta niin paljoa. Se taas aiheuttaa epäterveellistä iltasyömistä. Kierre on valms.

Lähettäjä: ? 
Päivämäärä:   21.5.25 09:33:36

Jos blanca olisi syntymästään sokea, olisiko anoreksiaa?

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   21.5.25 09:36:11

Varmaan diagnosoimaton lievä masennus: koko ajan pieni alakulo päällä. Suoritan robottimaisesti elämää, mutta oikein mikään asia ei tuota nautintoa. Ruoka ei maistu miltään. Ei ole unelmia, en halua elämältä mitään.

Lähettäjä: blanca 
Päivämäärä:   21.5.25 10:12:04

Lähettäjä: K
Päivämäärä: 21.5.25 09:24:41

Toivon paranemista kaikille teille mielenterveyshaasteiden parissa painiville, mutta erityisesti kosketti tuo blancan vuodatus. Avasi raastavasti sitä kuinka järjellä ymmärtää että omat ajatuskelat on vääristyneitä, mutta silti ne vain pyörivät uuvuttavasti päivästä toiseen. Voi toivottavasti uskallat olla läheisillesi oma rikkinäinen itsesi ja toivon että löydät apua ja ulospääsyn tuosta tilanteesta. En ole uskovainen, mutta lähetin silti rukouksen maailmaan puolestasi.

Voi kiitos kauniista sanoistasi, en olisi uskonut että tuollainen anonyymin kommentti ht.netissä voi saada silmäkulman kostumaan, mutta niin kävi nyt <3

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   21.5.25 10:39:19

Ne tuntuvat hyvin normaaleilta, varsinkin aikuisena. Niiden kanssa on elänyt koko elämänsä, korkeintaan jaksaa ihmetellä että jahas, uusia oireita.

Lähettäjä: Tautiitakana 
Päivämäärä:   21.5.25 10:46:05

Hikikomorit ja niistä on ollut joka paikassa juttuu..niil on vakavammin remonttitarpeita nupissa.

Kuntoutukseen hikkyt ja nämä piilottelijat.
Sentään toi HUS on alkanu tosissaan palkkaan psykiatrista henkilökuntaa, mut kyl nisteissä ja dreis on kyse myös peruspoliisityöstä.

Katuturvallisuus! Liikenneturva jne..Se on äitimäistä-uskottavuutta pollarit.

Lähettäjä: Liia 
Päivämäärä:   21.5.25 11:20:20

Itselläni vakava masennus ollut 6v, lisäksi dissosiaatiohäiriönä pitkiä kuumejaksoja (38-39'C) sekä tajuttomuuskohtauksia joille ei ole löydetty siis elimellistä selitystä useista tutkimisjaksoista huolimatta. Masennukseen liittyy perinteinen kova väsymys, päätösvaikeudet eikä saa mitään aloitettua. Lisäksi minulla on OCD diagnosoitu 14v, jonka vuoksi tulee aloitettua paljon hommia, jotka jää kesken kun en masennuksen takia jaksakaan ja koen siitä huonoa omatuntoa jatkuvasti, kun vaikka kotityöt tekemättä tai koti likainen. Meni tosi pitkään, että olen noiden kanssa edes jotakin arkea oppinut elämään (minulla ollut alusta saakka käytössä henk.koht. avustaja ja saan vammaistukea, käytössä myös sotekyydit ja kelataksi, yksin en kykene hoitamaan asioita tai liikkumaan kodin ulkopuolella). Laitan näistä lähtökohdista vastaukset kysymyksiisi :)

Millaista sen kanssa on ollut elää? Miltä se tuntuu siellä kaikkein sisimmässä itsessä, jota on vaikeaa kertoa muille?
- tämä oikeastaan on se kinkkisempi juttu, kun muistin ja hahmotuksen ongelmia lukuunottamatta (johtuvat kohtauksista) näytän ulospäin täysin "normaalille" eikä uudet ihmiset varsinkaan huomaa mitään välttämättä, väsyn myös sosiaalisista tilanteista ja liikkumisesta valtavasti joka eniten haittaa seurustelua, ulkoilua ja ihan kaikkea asiointia. Masennuksen olen oppinut peittelemään hyvin, samoin muut oireet. On välillä tosi vaikeaa, kun ei vaan muut ymmärrä etten täällä kotona huvikseen istu ja käy vaativassa lääkinnällisessä kuntoutuksessa viikottain. Päivittäiset tunteet vaihtelevat ahdistuksesta paniikkiin hoitamattomista asioista tai jos olen unohtanut jotakin, itseken myös täysin ilman syytä monta kertaa viikossa, varmaankin väsymyksen takia. Menetykset on tavallista vaikeampi (sukulaisia kuollut korona-aikaan useampia parin vuoden sisään) käsitellä ja suhtaudun haluamattani muutoksiin aikatauluissa, sovituissa asioissa ym niin kuin ne olisi elämääkin isompi asia eli pettymysten sietokyky tällä hetkiä väsymyksen ja stressin takia aivan nolla. Tämä johtaa siihen, ettei mulle useinkaan kerrota asioita, koska luullaan että rasitun niistä liikaa (etenkin vanhemmat). Välillä myös ärsyttää se jatkuva kysely miten voin, vaikka ihmiset hyvää tarkoittaa. Lisäksi sairauden alkuvaiheessa asioita tehtiin paljon mun puolesta (hankittiin avustaja, sos.työntekijä ja kämppä sekä edunvalvoja kysymättä) ja tämä jäi vähän päälle, kunnes jaksoin aika tiukasti alkaa sanoa ei. Se on myös se asia, mikä mun on pitänyt opetella, olen tehnyt fyysisesti raskasta työtä ja pitänyt hevosia 14v saakka ja pitkiä työviikkoja hoitoalalla, yhtäkkiä pitkän sairaalajakson (6kk) jälkeen viimein kotiuduttuani putosin ihan tyhjän päälle, ei ollut mitään ohjelmaa, hevoset joutui muuttamaan mun kaverille, jonne 1.5h ajomatka sekä oman tilanteen että taloustilanteen takia (toisaalta olen ikuisesti kiitollinen, että tällainen mahdollisuus oli kun itsellä oli hepat siinä kohtaa jo 15v). Eli käytännössä kaikki, millä olin täyttänyt päiväni oli poissa ja piti keksiä mitä sillä ajalla teki. Paluu sairaalajaksolta kotiin oli aivan hirveä suoraan sanoen, piti opetella uudessa kodissa olemaan vieraassa ympäristössä, muutto rivarista kerrostaloon oli shokki koko nuoruuteni maalla asuneena ja lisäksi sairaalajaksoni aikana vanhempi oli päästänyt vahingossa kissan karkuun muutossa (josta olin monesti varoitellut että pitää olla häkin oven kunnolla kiinni, muuttoon mua ei päästetty mukaan vanhempien toimesta ja korona-ajan). Kissaa ei ole koskaan tullut takaisin ja lisäksi mulle vielä valehdeltiin sen karanneen uudessa asuinkaupungissa vaikka kuulin jälkeenpäin vanhemman tunnustaneen veljelle että se tapahtui vanhassa kodissa muuttotilanteessa kuten arvelinkin. Kaikista ikävintä tuossa on se, etten ole asiasta vieläkään 5v jälkeen päässyt irti ja talvet etenkin pelkään että jos on vielä elossa jossakin (tehtiin kyllä heti ilmoitukset ym kun asia selvisi ja kissasta olisi ollut näköhavaintoja vielä pari vuotta karkaamisen jälkeenkin). Lisäksi kaksi vanhempaa kissaa (18 ja 20) oli jouduttu lopettamaan sairaalajaksoni aikana. Iso shokki ei siis ainakaan auttanut tilannetta mitenkään uuteen arkeen palatessa. Eläimet tosi tärkeitä mulle enkä usko että olisin enää tässä jos niitä ei olisi ja tuota kaveria jonka luona hevoset on. Kaikki yhteydet multa jäi kavereihin, asiat hoitamatta 2 vuotta jolloin oli kaikista vaikeinta aikaa. Huh, tulipa pitkä juttu, toivottavasti joku jaksaa lukea :D

Miltä juuri sinusta tuntuu, jos olet ollut masentuntut?
- siltä ettei saa mitään aikaiseksi, on täys luuseri kun ei pysty ja jaksa samaa kuin muut lähipiirissä tai mihin olen ennen kyennyt. Itsellä ei ollut tota yleistä ongelmaa masennuksen kanssa mikä monella on että jää sänkyyn makaamaan, väsynyt olin kyllä mutta nukuin vaan yöt, nekin hyvin satunnaisia painajaisia lukuunottamatta lääkkeistä johtuen. Mikään ei tuota mielihyvää, kaikki on samantekevää, joskus tosissaan mietin että olisi vaan helpompaa kun ei olisi enää täällä. Kuitenkin niin paljon välitin lähipiiristä, etten mitään varsinaisesti tehnyt. Tai otin mä joskus osastolla yliannoksen lääkkeitä (olin jemmannut monen viikon lääkkeet kasaksi jotka otin kerralla) mutta sekin enemmän sellainen hätähuuto kun im yritys, ei mitään edes niistä tullut huimauksen lisäksi. Masentuneena ei jaksa pitää yhteyttä kehenkään ja harrastukset, liikunta ym jää jolloin tulee helposti painoa lisää paljon (itselleni 35kg kuuden vuoden aikana!) joka masentaa entisestään.

Miltä tuntuu ahdistushäiriö?
- siltä miltä kuulostaakin, kaikki ahdistaa jatkuvasti ja koko ajan, suhtautuminen uuteen ja muutoksiin aivan mahdotonta, ahdistun pelkästä ajatuksesta ja se näkyy käytännössä nopeana sykkeenä johon tarvinnut jo lääkkeet, huonovointisuutena eikä jaksa aloittaa mitään kun ajatukset tuossa asiassa. Härkäsestä tulee usein tehtyä härkänen, kaikki pienetkin asiat ärsyttää ja ahdistaa. Lisäksi fyysisesti ahdistus tuntuu rintakipuna joskus, hengästymisenä sykkeen takia sekä siltä ettei voi olla paikallaan yhtään.

Dissosiaatiohäiriö?
- tästä tuli tuossa pidemmässä tekstissä jo aika hyvä kuvaus :) Lisäksi esim. kauppareissut ja muu järjestelmällisyyttä vaativa asia on mahdottomia, vaikka mulla ois kauppalista mukana voi siitä jäädä asioita ostamatta, koska en huomaa niitä tai löydä kaupasta, jolloin turhaudun ja saatan lähteä pois niitä ostamatta vaan eli kauppareissut jää monesti "kesken" jos ei ole apua mukana.

Ocd?
- kaikki on tehtävä samalla tavalla, myöhästyt sovituista asioista ja tapaamisista, dl paukkuu koska asiat on saatava tehtyä rutiineina, ennen sitä ei voi kotoa poistua. Ärsyttävintä itselle on tässä se, että nyt vasta psykologille juttelun myötä (oon 35v) olen oppinut pääsemään vähän irti tuosta täydellisyyden tarpeesta. Asiat tulee tehtyä monta kertaa, myös kavereiden ja perheen jäljiltä vaikka he ois tehneet homman tosi hyvin. Lisäksi oon supertarkka rutiineista, vaadin paljon aikaa tottumiseen uuden suhteen ja jos rutiinit muutettava. Sairauden myötä oon oppinut antamaan itselle siimaa ja joskus voi tiskit odottaa yön yli tai pyykit hetken koneessa. En myöskään pysty juomaan tai syömään kenenkään kanssa samoilla välineillä, lautaselta tai pullosta. Toistelen usein samoja numeroita, kaavoja, tarkastelen tuhat kertaa asioita (nyt vielä enemmän kun muisti huono) ja nyt uutena oireena tullut sairauden myötä tuo lauseiden jankkaus ja toistelu. Nuorempana, yläasteikäisenä mulla oli myös tosi paljon pakkoliikkeitä, pään ja suun nykymistä ym osana ocd:tä jotka paheni sitä enemmän mitä enemmän niitä yritti peittää. Ne onneksi loppui miltei kokonaan lääkityksellä ja palanneet vasta tänä vuonna.

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   21.5.25 11:47:05

Täällä kans ocd oireilua. Lähinmä katastrofiajattelua ja vähän tarkistelua. On ihan hlvettiä kun ne ajatukset iskee päälle, niistä ei vaan pääse irti, ahdistaa ja sit alkaa itkettää kun pitää olla tällainen. Rajoittaa elämää, kun ei voi ottaa mitään vastuullista hommaa kontolleen. Tarkistelua olen nyt pystynyt hallitsemaan sillä että tunnistan ajatuksen ja sitten vaan sitkeästi olen tarkistamatta. Unettommuus pahentaa, olen kierroksilla ja tuntuu ettei mieli ja keskittyminen pysy kasassa

Lähettäjä: Chincilla 
Päivämäärä:   21.5.25 20:27:00

Lähettäjä-*-
Päivämäärä21.5.25 09:14:35

Sama kuin koittaisi kuvata sokealle värejä...

Tämä! Oli ihan mahdoton ymmärtää oikeasti miltä se tuntuu, ennen kuin omalle kohdalle osui masennusjakso.
Tsemppiä hurjasti kaikille kamppaileville <3 ja halaus yllä oleville rohkeasti tilanteistaan kertoneille, hyvin kirjoitettuja kuvauksia.

Lähettäjä: Ykss 
Päivämäärä:   21.5.25 21:25:47

Tallensin aikanaan kasan näitä depression comix -strippejä, jotka tuntuivat erityisen osuvilta omaan olotilaan.

https://www.claycomix.com/depression-comix-series/depression-comix-027/
https://www.claycomix.com/depression-comix-series/depression-comix-028/
https://www.claycomix.com/depression-comix-series/depression-comix-053/
https://www.claycomix.com/depression-comix-series/depression-comix-055/
https://www.claycomix.com/depression-comix-series/depression-comix-061/ !
https://www.claycomix.com/depression-comix-series/depression-comix-076/
https://www.claycomix.com/depression-comix-series/depression-comix-080/ !
https://www.claycomix.com/depression-comix-series/depression-comix-084/
https://www.claycomix.com/depression-comix-series/depression-comix-086/ !
https://www.claycomix.com/depression-comix-series/depression-comix-109/ !
https://www.claycomix.com/depression-comix-series/depression-comix-154/ !
https://www.claycomix.com/depression-comix-series/depression-comix-219/
https://www.claycomix.com/depression-comix-series/depression-comix-334/ !

Huh, enpä olekaan vuosiin katsonut näitä läpi. Onneksi nykyisin on parempi olla. Tuo vika tosin on sellainen, joka meinaa edelleen muutaman kerran vuodessa puskea läpi, kun on vaikea hetki. "Olisi vaan parempi, jos olisin kuollut."-tyyppisesti. Mutta onneksi nyt se ajatus vain tulee ja menee - eikä se tunnu niin järkevältä kuin 10+ vuotta sitten.. silloin sitä eli siinä kamalassa ahdistuksessa, että halusi ja pelkäsi kuolemaa yhtä paljon. Googletin paljon eri tapoja tehdä itsemurhan. Selvittelin mistä saisi tarvittavat tarvikkeet. Kävin katsomassa mistä pääsee raiteille (muualta kuin aseman kohdalta siis). Ei ollut mitään tulevaisuutta, ei ollut mitään uskoa siihen, että asiat voisivat olla toisin. Jos joku olisi silloin kertonut minulle miten onnellinen tulen olemaan 10 vuotta myöhemmin, en olisi ikimaailmassa uskonut.

Lähettäjä: Ykss 
Päivämäärä:   21.5.25 21:33:21

Etsin koneeltani muinoin kirjoittamaani päiväkirjaa ja tuli vastaan tallentamani, tänne aikanaan aloittamani keskustelu (ks. päivämäärä). Ai että tekee pahaa muistella tuota aikaa. Sain muuten tähän kyseiseen keskusteluun useita suosituksia hakeutua hoidon piiriin ja niin tein myöhemmin tuolloin 2012. Kiitos kaikille, jotka rohkaisitte siihen, sillä se vaikutti varmasti päätöksiini. Hoitoon hakeutuminen ja asioiden realisoituminen (masennusdiagnoosin saaminen jne.) teki joksikin aikaa vointini entistä huonommaksi, mutta siitä se paraneminen sitten lähti. Vuosia se vei, eikä todellakaan ollut suoraviivaista, mutta nyt voin jo sanoa, että voin paljon, paljon paremmin.

Lähettäjä: Dina
Päivämäärä: 15.4.12 04:22:09

Olen 20-vuotias korkeakouluopiskelija. Aloitin opintoni viime syksynä ja tein töitä siinä samalla. Opiskelut rupesivat kuitenkin kärsimään töistä, jonka vuoksi lopetin työt ja nostin opintolainan.

Olen jo nuorempana teininä ollut varsin onneton ja masentunut suuren osan elämästäni. Iloakin on ollut ja monia onnellisia muistoja löytyy, mutta se sama suru ja inho maailmaa kohtaan on kuitenkin säilynyt taustalla läpi vuosien. En ymmärrä nyky-yhteiskuntaa, enkä tahtoisi olla osa sitä. Mutta ei tässä maailmassa pärjää ajattelemalla niin... tekemällä vain sellaisia asioita, mitä oikeasti itse tahtoo.

Viimeisen vajaan puolen vuoden aikana tilanne on kuitenkin mennyt jokseenkin pahemmaksi. Olen ruvennut lipsumaan koulun kanssa ja totesinkin tässä juuri, ettei Kelan vaatimat 50 OP tule mitenkään täyteen tälle (ensimmäiselle)kään vuodelle. Opintotukia menee siis varmaan perintään myöhemmin. En vaan jaksa koulujuttuja ja tuntuu, etten ymmärrä niistä mitään. Oma vika varmaan kun ei jaksa olla mukana luennoilla... liekkö olen täysin väärällä alalla muutenkin.

Koulun lipsumisen lisäksi olen ruvennut olemaan ja pysymään vain kotona. Nukun yössä vähintään 10-12 tuntia ja muun ajan istun koneella käytännössä tekemättä mitään. En jaksa käydä kaupassa, en jaksa tehdä ruokaa. Jos oksettava nälkä iskee, syön jotain jämiä kaapista (säilykkeitä, makaronia, riisiä, mitä vain sattuu olemaan). Minulla oli koira, mutta muihin asioihin vedoten annoin sen jokunen kuukausi sitten puolitutulle hoitoon. Tuntui vain, etten enää jaksa hoitaa sitä ja huomasinkin jo puutteita sen hoidossa.

Olen aina ajatellut varsin itsetuhoisesti ja etenkin viime syksynä itsemurha ja siihen liittyvät asiat pyörivät mielessä tosi paljon. Se on älyttömän ahdistavaa ja yleensä noita ajatuksia tosissani pyöritellessäni itken samalla lohduttomasti. On vaan vaikeaa ymmärtää, miksi sellaisia ajatuksia täytyy edes olla. Ja samaan aikaan ne tuntuvat niin helpolta vaihtoehdolta. Olenhan aina mennyt siitä mistä aita on matalin.

Tällä hetkellä tuntuu, etten vaan jaksa tehdä elämässäni mitään. Tahtoisin vain nukkua ja olla kotona. Ajatus töistä itkettää. Koulun tahtoisin suorittaa, mutta valitettavasti näyttää siltä, ettei siitäkään tule mitään. Ja mikä pahinta - raha loppuu minä hetkenä hyvänsä, etenkin nyt kun kesä ja tuettomat kuukaudet lähestyvät. Pelkästään opintotukeni eivät riitä edes vuokraani, muista kuluista puhumattakaan. Kuolema tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin töiden hankkiminen ja tekeminen, kun kouluttamattomana tarjolla on vain paskaduunia paskapalkalla ja se koulukin pitäisi hoitaa. En vaan jaksa edes sitä vähää.

Äitini on jo viimeiset 5v toivonut, että hakeutuisin johonkin hoitoon, koska hän ei usko että minulla on kaikki kunnossa. Hän ei kuitenkaan ole pakottanut, vedoten siihen ettei asiasta ole mitään apua, jos en lähde siihen omasta tahdostani. Ensimmäistä kertaa myös vanhempi veljeni otti asian kanssani puheeksi tänä keväänä, toivoen että tekisin asialle jotakin. "Kaikella rakkaudella."

En sitten tiedä mitä tässä pitäisi. Rahan loppuminen ahdistaa kaikkein eniten ja mietinkin olisiko tuolta mielenterveyspuolelta mahdollista saada jotakin tukia elämiseen, jos he toteavat mielenterveydessäni olevan ongelmaa?

Lähettäjä: Ykss 
Päivämäärä:   21.5.25 21:35:05

Olen siis tallentanut tuon koko keskustelun. Yksi vastaus sieltä:

Lähettäjä: pumppi
Päivämäärä: 15.4.12 11:22:53

Äitisi neuvoma osoite on ihan oikea! Eikä tarvitse edes sanoa mitään heti, tulosta vaikka tuo aloitustekstisi ja anna luettavaksi :)

--

Juuri noin tein lopulta. :) Tulostin tekstin ja menin se kourassa mielenterveyspuolen vastaanotolle.

Lähettäjä: Hyvä 
Päivämäärä:   22.5.25 05:07:46

No minulla oli alkoholiongelma ja sit tk ssa oli että pitää mennä mt vastaantoottoon. mietin pitkään että minkä @!#$ takia koska mullahan oli vaan alko onkelma. no siellä asiaa kierrettiin ja kaarrettiiin ja eiiii ppääästy mihkään. Minä sanon että suomessa ei ymmärretä sitä että alkoholi ei ole mt ongelma.

Lähettäjä: amen 
Päivämäärä:   22.5.25 13:47:37

Lähettäjä-*-
Päivämäärä21.5.25 09:14:35

Sama kuin koittaisi kuvata sokealle värejä...

Tämä

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   22.5.25 13:55:50

Hyvä, kyllähän alko-ongelma on käytännössä aina enemmän tai vähemmän psyykkisperäinen. Psyykkisesti terve ja tasapainossa oleva ihminen, joka on onnellinen harvoin kehittää itselleen alkoholiriippuvuutta tai muitakaan riippuvuuksia. Miten ajattelit, että asiaa lähdettäisiin purkamaan jollei mielenterveyspuolen kautta? Siellä samalla puolella on yleensä myös se päihdeosaaminen :)

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   22.5.25 15:16:31

Minulla on ADHD, c-ptsd, toistuva masennus, ahdistuneisuushäiriö.

Tällä hetkellä sairauteni oireilee niin, etten oikeastaan tunne mitään muuta kuin jatkuvaa levottomuutta ja kiinnostuksen puutetta. Mikään ei kiinnosta, ei edes ne lempparipuuhat mitä ennen rakastin. Nykyään on jäljellä vain kova kammo aivan kaikkeen, kaupassa käyminenkin saa minut hikoilemaan itseni läpimäräksi. En pysty tuntemaan rakkautta, kiintymystä, iloa… En mitään kohtaan.