Lähettäjä: Mieie
Päivämäärä: 20.5.25 10:17:03
Nyt tulee varmaan pitkä ja sekava teksti, mutta yritän pitää jotenkin jäsenneltynä.
Olen ollut miesystäväni kanssa yhdessä pian 5 vuotta. Tästä neljä vuotta olemme asuneet yhdessä.
Aika pian seksi jäi, olen koko ikäni yrittänyt löytää seksistä jotain kiinnostavaa ja koittanut sitä vaikka kenen kanssa. Se on kuitenkin ollut minulle aina lähinnä pakollinen paha, jotta saan tarvitsemaani läheisyyttä. Aina pidemmissä suhteissa ahdistun siitä, että miten toinen voi rakastaa minua ja haluta tehdä minulle sellaista. En koe itseäni kuulluksi ja turvalliseksi. Pitkään koitinkin pakottaa itseni seksiin, joka sitten aiheutti paniikkikohtauksia ja kaikki lheisyys alkoi tuntumaan täysin kamalalta.
Menin kyllä ensiksi seksuaaliterapiaan ja sieltä traumaterapiaan, mutta tilanne ei muuttunut. Aloin vaan lähinnä itse kyseenalaistaa sitä, että haluanko enää ikinä ainakaan mitään yhdyntää tai muuten alushousuihini menevää seksiä. Oman kumppanin kanssa kyllä kaikki muukin ahdistaa. Hänen on myös vaikeaa olla vain lähekkäin kun kiihottuu niin helposti. Olen antanut hänelle luvan käydä muualta hakemassa seksiä/tai hankkimaan sivusuhteen, mutta ei ole kiinnostunut.
Minulla on aina ollut lupa halailla/nukkua kavereiden kanssa reissun päällä. Sitä olen hyödyntänyt ehkä kerran tai kaksi vuodessa. Aina sen jälkeen tulee vain jotenkin niin onnellinen olo.
Viime viikonloppuna tuttuva, jota päädyin kysymään viereeni nukkumaan näytti minulle miten jotenkin luonnollista ja toista kunnioittavaa se voi olla. Rajat käytiin läpi ja sitten vain oltiin vierekkäin ja siliteltiin toisiamme. Se ettei hän yhtään yrittänyt kyseenalaistaa mun rajoja, vain kaikki oli jotenkin luonnollista oli piristävän hämmentävää.
Tämän jälkeen olen ollut hämmentynyt. Olen yrittänyt puhua kumppanilleni erilaisista asioista, mutta pää on jotenkin ihan sekaisin. Välillä haluan löytää keinon olla oman kumppanin lähellä. Välillä vain erota kun hänen lähellään olo tuntuu niin hankalalta.
Miesystävä ei ole ollut siis koskaan väkivaltainen minua kohtaan, vain kyse on enemmän liiasta innokkuudesta tai sitten tilanteiden välttälystä. Lisäksi luottamus hänen turvallisuudensa on mennyt, kun hän puolusti minua ahdistellutta kaveriaan ja isänsä joka oli minulle reissussa todella ilkeä kun halusin vessan tai syömään "väärään aikaan". Minä en vain pysty olemaan syömättä 12-14 tunnin verran.
Suhteen jatkamisen puolesta puhuu se, miten kivaa mun koirilla on kun on kaksi ihmistä hoitamassa, auto harrastuksia varten ja harrastusyhteisö, jossa kumpikin ollaan. Rakastan myös meidän kotia.
Tunnistan itsessäni kuitenkin pelkoa yksinolemisesta, joten mietin paljonko tästä epäröinnistä johtuu tästä. Myös miehellä on varmaan jotain vastaavaa, sillä hänelle on todella hankala olla kanssani eri mieltä. Helpompaa myöntyä kaikkeen ja sitten ehkä vain itse tehdä eri tavalla.
|