Lähettäjä: Jaana 
Päivämäärä:   18.5.25 00:40:49

Kuinka pitkään jaksaa ystävää, joka jokaisessa tapaamisessa suree edesmenneen äitinsä kuolemaa? Hän ei ole enää lapsi, ja voisi olla aika alkaa käsitellä surua eteenpäin. Miten tämän voisi sanoa kohteliaasti: että olisi hyvä puhua ammattilaisen kanssa, sillä jatkuva kuormitus saattaa karkottaa ystävät ympäriltä. Äidin kuolemasta on kulunut jo yli puoli vuotta, ja kaipaan sitä entistä, iloista ystävää. Tätä nykyistä, suruun jumiutunutta ihmistä, joka ei lähde mihinkään eikä halua tehdä mitään, en enää tunnista ..enkä oikein jaksa.

Lähettäjä: E 
Päivämäärä:   18.5.25 01:01:39

Noin puoli vuotta on TODELLA LYHYT aika, olet aloittaja todella empatiakyvytön.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   18.5.25 01:32:41

Vaikka surutyö jatkuu, niin ei sen tarvitse myrkyttää tosiaan joka tapaamista puolen vuoden jälkeen. Kuten aloittaja sanoi. Neuvoja en osaa antaa miten toimia.

Lähettäjä: K 
Päivämäärä:   18.5.25 06:29:52

Hänellä on oikeus surra niin kauan kuin tarpeellista ja tuskin edes muuta voi. Noissa tilanteissa ystävät nimenomaan punnitaan.

Lähettäjä: .... 
Päivämäärä:   18.5.25 08:27:45

Eli K on sitä mieltä, että et ole ystävä, jos et elä mukana hänen surussaan määrittelemättömän pituisen ajan.

Lähettäjä: Niin 
Päivämäärä:   18.5.25 10:13:58

Olisi se hyvä myös niiden ystävien ymmärtää, että ystävyys on vastavuoroista. Puoli vuotta on äärimmäisen pitkä aika jauhaa samaa asiaa. Varmasti moni suree ja kaipaa läheisiä vuosiakin mutta ei sitä pidä kaataa perheen tai ystävien niskaan. Olen hoitotyössä huomannut että yksinäisimmät ihmiset kaatavat eniten asioita toisten niskaan. Liekö siinä yksinäisyyden osasyy?

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   18.5.25 10:48:52

En kommentoisi suuremmista suoraan, vaan pyytäisin välillä että puhutaan myös jostain muusta. Sureminen on ok mutta on myös ok pitää omat rajansa sen suhteen, miten paljon jaksaa olla kuuntelija ja olkapää.

Lähettäjä: Suru 
Päivämäärä:   18.5.25 23:59:33

Kuulostaa melko kylmältä suhtautumiselta aloittajalta. Nykyään en muutenkaan ymmärrä sitä, miten puhutaan, ettei omilla murheilla saisi kuormittaa läheisiä, vaan pitäisi mennä ammattilaisen juttusille. Hyvä neuvo sekin, mutta kun ammattilaisen juttusille ei pääse, ei ole ketään, jonka kanssa asioista puhua. Itse aion olla, ja olen ollutkin vastaavissa tilanteissa läheisteni tukena, enkä ole asettanut surutyölle "aikarajaa". Toivon itselleni myös vastavuoroisesti samaa, jos suru koskettaa. Tuntuu että nykyään elämä ja ihmissuhteet pitäisi olla vain hauskanpitoa, ja vastoinkäymiset sekä harmit pitäisi työntää pois mielestä ja antaa ihmissuhteisiin vain parastaan. Ei ihme, että uuvutaan, jos edes läheisten kanssa ei voi aidosti näyttää tunteitaan vaan on esitettävä pirteää ja iloista, vaikkei sitä olisi.
Ja sinulle joka sanoit että nämä valittajat on useimmiten yksinäisiä, tuliko mieleen, että kun ei ole ketään, kenen kanssa käydä asioita läpi, ja keneltä saada tukea, kasaantuvat asiat, ja sitten kun joskus on joku kuuntelemassa, voi tarve purkaa syntynyttä kuormaa olla hyvin suuri. Jos yksinäisellä olisi säännöllistä kanssakäymistä muiden kanssa, ehkä tarve jakaa ikäviä asioita pienenisi.
En tiedä, en ole ammattilai en,mutta surettaa, kuinka kylmiä ja empatiakyvyttömiä ihmiset ovat nykyään.

Lähettäjä: Moi! 
Päivämäärä:   19.5.25 07:04:05

No onpas aloitus! Oikea empatian taidonnäyte. Ap joo jätä ystäväsi suruun ja etsi sinä uusia ja kivoja ystäviä, kun tuo entinen on niin ahdistava. Karma ja elämä kyllä sinuakin opettavat...

Lähettäjä: --- 
Päivämäärä:   19.5.25 07:16:20

No minusta ei ole kyllä normaalia, että puolen vuoden jälkeen suru on edelleen niin voimakas että se lamaannuttaa. Kyllä siinä silloin selkeästi tarvitsee ulkopuolisen apua asian käsittelyyn.

Se, että pysyy elämässä kiinni, ei tarkoita etteikö menetystä edelleen surisi.

Myös se kertoo jonkinlaisesta traumasta, että ystäviä tavatessa haluaa aina puhua menetyksestä ja tuoda surua esille. Se kertoo nimenomaan siitä, että apua tarvitaan.

Lähettäjä: Huh 
Päivämäärä:   19.5.25 07:57:09

Nykyihminen lamaantuu vanhemman tai kissan kuoltua ... Sota aikana vanhemmat piti yhteiskunnan liikkeessä ja teki pitkää päivää ilman vapaita ja lomia vailla tietoa onko omat lapset rintamalla hengissä ja vielä sen jälkeen jatkoivat ku tieto tuli että kaatunut on, eikä tiedä saako edes haudata omaa lastaan vai jääkö sinne..
Liian helpolla on tainnut elämässä päästä jos puolikin vuotta murehtii vanhempaa, kuuluu elämään useimmilla että se oma vanhempi joskus kuolee..

Lähettäjä: .... 
Päivämäärä:   19.5.25 09:24:28

Elämä opettaa tosiaan. Surun käsittely on yksilöllistä ja siihen ei oikeastaan ole oikotietä. Toivon, ettei minun tuttavapiiriin kuulu tällaisia ilkimyksiä koskaan ja voin luottaa siihen, että heihin voi tukeutua. Toivon äitinsä menettäneen saavan paremman ystävän kuin ap.

Enempi mietin ihmisiä, joilla on kova kiire normalisoida arki. Paetaanko siinä ikäviä tunteita? Negatiivisia asioita yms. Outoa.

Lähettäjä: .... 
Päivämäärä:   19.5.25 09:35:52

"Mistä tunnet sä ystävän onko oikea sulle hän
Ajat ankeimmat selvittää kuka viereesi jää..."

Aloittajan tehtävä ei ole aikatauluttaa ystävän surua. Hän saa surra juuri niin kauan kuin haluaa. Se ei kuulu aloittajalle.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   19.5.25 09:36:44

Kuolema on ollut aina osa ihmisen elämää ja tulee olemaan. On tainnut ystävä vieraantua elämän realiteeteistä. Äänestää varmaan vasemmistoliittoa tai vihreitä?

Lähettäjä: ????!!! 
Päivämäärä:   19.5.25 09:38:20

Suru-nimimerkki kirjoittaa asiaa!!

Lähettäjä: ????!!! 
Päivämäärä:   19.5.25 09:41:19

Ja väliviivaakin varmaan elämä karaisee ja tuo empatiaa jos asenne on noin ikävä

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   19.5.25 09:43:00

Ymmärtäisin jos olisi mennyt jo pitkään aika, mutta puoli vuotta on todella lyhyt aika.

Lähettäjä: OK 
Päivämäärä:   19.5.25 10:35:04

Kyllä kuolemasta johtuva _lamaannuttava_ suru pitäisi olla surtu puolessa vuodessa. Ystävän tilanne kuulostaa enemmän masennukselta, jossa nyt äidin menetys sitten varjostaa arkea voimakkaasti. Masennuksen vuoksi sitä voi jäädä myös kiinni siihen suruun, koska se on ns. luonnollinen ja ulkoisesti hyväksytty syy kokea alakuloa. Jos surusta päästää irti, jää vain selittämätön alakulo jota on paljon vaikeampi selittää.

Lähettäjä: Iina 
Päivämäärä:   19.5.25 15:16:24

Hevoseni kuoli lähes puoli vuotta sitten. En mielestäni vieläkään ole oma itseni. Voin kuvitella toisen vanhemman menetyksen. Se olisi tosi raskasta.

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   19.5.25 16:37:07

Voihan sillä olla vaikka prkeleellinen perintöriita joka saa koko elämän jumiin, ja estää tehokkaasti surun käsittelemisenkin.

Lähettäjä: Sylvia 
Päivämäärä:   19.5.25 16:38:56

Kyllähän se suru on läsnä vuosia ja jollain tasolla aina, mutta jos se on ainoa puheenaihe vielä puoli vuotta läheisen kuoleman jälkeen eikä ihminen pysty muuhun kuin vellomaan menetyksessään niin ei se ole enää ystävän tuella ratkaistavissa oleva asia. Elämä jatkuu, ja hatunnosto aloittajalle siitä, että on jaksanut näin pitkään kuunnella. Ei ole kuitenkaan kenenkään etu jäädä suruun kiinni niin, että se täyttää kaikki ajatukset eikä elämää pysyy jatkamaan.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   19.5.25 16:51:05

Kaverin tytär, aikuinen, kuoli vuosi sitten. Hän päivittää edelleen noin kolme päivitystä päivässä Suomeen asiasta.
Pari kaveria jaksaa tykätä tai laittaa sydämen joka kerta, me muut ei enää olla yli puoleen vuoteen reagoitu.
Ei kannata ottaa stressiä asiasta, anna hänen surra mutta ei siihen tarvitse omaa elämää sitoa.

Lähettäjä: Suru 
Päivämäärä:   19.5.25 21:57:55

Te ketkä täällä arvostelette läheisiään surevia, eikö tosiaan tunnu missään jos esimerkiksi elämän tärkein ihminen äkillisesti kuolee?? Ja jos on kyseessä vaikkapa se ainoa perheenjäsen. Ihmettelen tätä tunnekylmyyttä mitä keskustelusta saa lukea. Vaikkapa oman lapsen menetyksestä toipumiseen puoli vuotta, tai vuosikin on todella lyhyt aika!
Itse voin vain kauhulla ajatella tulevaa, jos menetän läheiseni ennen kuin itse kuolen. Vaikea nähdä keinoja jatkaa omaa elämää normaalisti sellaisen menetyksen jälkeen. Ja varmasti tulen suremaan yli puoli vuotta.
Mutta niin me ollaan erilaisia. Toisilla mikään ei tunnu miltään, ja toisilla tuntuu muidenkin edestä...

Lähettäjä: Vera 
Päivämäärä:   19.5.25 22:57:51

Kun isäninkuoli, siinä meni monta kuukautta asioita hoitaessa. Suru tuli oikeastaan sen jälkeen, kun oli aikaa sille. Ei kukaan voi toisen puolesta päättää, että nyt on riittävästi surtu. Näissä inävissä tilanteissahan se tosiystävyys punnitaan. Nykyään tuntuu siltä, että elämää pitäisi jatkaa mahdollisimman nopeasti eikä ainakaan puhua ikävistä asioista, kun kaiken pitäisi aina olla hyvin. Ikäviä asioita peitellään. Meillä on eri tasoisia ihmissuhteita. Joillain on niin uskomattoman vahvat tunnesiteet vanhempiinsa (jota kadehdin) ja joillekin omien vanhempien kuolema ei merkitse sen kummempaa, koska suhde on jäänyt etäiseksi jo lapsena. Onhan yhä ihmisiä, joiden mielestä lemmikin kuoleman sureminen on ihan höpö höpöä.

Lähettäjä: Sylvia 
Päivämäärä:   20.5.25 19:08:21

Ei kai tässä ollut kyse alunperin siitä, etteikö saisi surra enempää kuin jonkun ajan x, vaan siitä, täyttääkö se suru ja menetys koko elämän vielä puoli vuotta myöhemmin niin, ettei ystävälleen pysty mistään muusta puhumaan. Totta kai surra saa niin pitkään kuin siltä tuntuu, mutta eihän tää koko yhteiskunta pyörisi millään tavalla, jos jokainen läheisensä menettänyt keskittyisi vaikka vuoden pelkästään tähän suremiseen ja menetykseen. Varmasti ystävänä monikin on valmis olemaan tukena vaikka kuinka pitkään, mutta jokaisella on kuitenkin myös ne omat murheensa ja menetyksensä ja ja toisaalta myös ilonsa elämässä ja on aika yksipuolista ystävyyttä, jos se perustuu vain toisen suurelle surulle puolen vuoden ajan...

Lähettäjä: Vai niin 
Päivämäärä:   20.5.25 19:12:57

Taitaa nuoret tässä kommentoida. Kun ei ole heillä kokemusta asiasta. Huolestuttava ilmiö, kun kaverit eivät seuraa elämänmyrskyissä mukana vaan niissäkin raksuttaa taksamittari, kuinka pitkään saa mistäkin surusta puhua. Ystävät eivät nähtävästi halua kuulla kuin pinnallisia ja kivoja asioita. Ei kestetä ketään, ei jakseta ketään jne. Tämä on mielestäni pahempi asia kuin se, että menetys ottaa koville.

Lähettäjä: 785 
Päivämäärä:   20.5.25 20:44:46

Huh: Totta! Siellä rintamalla ja sieltä selvinneet muka PTSD kärsivät on ihan vi*un nynnyjä luusereita. Kyllä kotona pitäs pystyä jo olemaan niinku ennenkin.

Lähettäjä: Sylvia 
Päivämäärä:   20.5.25 20:46:16

Vai niin, minusta taas nimenomaan kuulostaa nuorten keskustelijoiden ajatukselta se, että suuren surun kohdatessa elämä kerta kaikkiaan pysähtyy ja että se olisi jotenkin normi. Valitettavasti meidän kaikkien elämään tulee kuulumaan menetykset ja suuri suru, ja tottakai surusta saa puhua niin kauan kuin on tarpeen ja hyvät ystävät ovat tukena. Kuitenkin empaattinen ihminen pystyy oman surunsakin keskellä huomioimaan toisia ihmisiä kun pahin shokki ja järkytys on ohi, ja jonkin ajan päästä näin ollen olemaan hiukan kiinnostunut myös muista asioista, kuin omasta menetyksestään. Eihän tämä pois sulje sitä, että edelleen saa tuntojaan purkaa ja surusta keskustella - elämä kuitenkin jatkuu surusta ja menetyksestä huolimatta, ja on ihan tervettäkin välillä ajatella muita asioita. Itse näen nimenomaan nykyajan ilmiönä ajatuksen, että "oikea sureminen" tarkoittaa jotain täydellistä romahtamista pitkäksi ajaksi, eikä se kyllä tue varsinaisesti kenenkään mielenterveyttä. On eri asia surra, kuin olla esimerkiksi masentunut. Jälkimmäinen helpottaa ajan kanssa suremalla ja etsimällä pikkuhiljaa taas keinoja ja syitä jatkaa elämää, mutta jälkimmäinen kaipaa usein muutakin ammattilaisapua.

Lähettäjä: Linnea 
Päivämäärä:   20.5.25 21:29:08

Sinulla on kyllä tosi lyhyet hermot ystävääsi kohtaan, vanhemman kuolemasta yli pääsemiseen menee vähimmillään se vuosi, yleensä enemmänkin. Toki jos hänellä kokonaisvaltaisesti on muita masennuksen oireita kannattaa ohjata terveydenhoidon piiriin vaikka vinkkaamalla että ammattilaiselle puhumisesta voi olla hyötyä. Kaikki ei vaan pysty vieraalle ihmiselle puhumaan.

Lähettäjä: Alina 
Päivämäärä:   20.5.25 22:25:27

Minä olin melkein 50 v, kun oma äiti kuoli. Kyllähän se kolahti, aivan eri tavalla kuin mikään muu aikaisemmin. Kyllä se pikkuhiljaa helpottaa, toisilla nopeammin toisilla hitaammin. Äiti on ollut pois jo 7 vuotta, käyn viikoittain haudalla (se on lenkkireitin varrella) .

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   20.5.25 22:30:06

Kuinka kauan tässä aloittajaa haukkuvat ovat surreet niin, etteivät ole kyenneet keskustelemaan mistään muusta kuin suremisesta ja kuolleesta?

Lähettäjä: Alina 
Päivämäärä:   20.5.25 22:35:57

…minäolen yltiösosiaalinen ihminen ja aina menossa jossain. Äitini kuoltua (yllättäen) halusin olla yksin ja hiljaa. Pitkään. Siis viikkoja (en enää muista.) piti odottaa ruumiinavauskertomusta jne. Eipä minulla toisaalta ollut ketään kenen kanssa asiaa jauhaa. Kävin kyllä töissä normaalisti. Mutta raskasta oli.

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   20.5.25 23:38:09

On normaalia että suru kestää pitkään, eikä oikeastaan ikinä katoa vaan muuttaa muotoaan. Ei surutyöhön puoli vuotta riitä.

MUTTA.

Se että puolen vuoden jälkeen se on edelleen ainoa puheenaihe ja jatkuvasti päällimmäisenä mielessä, niin se ei ole "normaalia". Sitä sanotaan pitkittyneeksi suruksi/suruhäiriöksi, ja se häiriön raja menee siinä 6kk kohdalla. Siinä vaiheessa vaikka surutyö on kesken, ihmisen pitäisi pystyä jo suuntaamaan huomiotaan muihinkin asioihin ilman että suru on kaikessa päällimmäinen tunne. Se ei ole empatiakyvyttömyyttä että sanotaan että silloin pitäisi jotain apua hakea, vaan se on sellainen tila että pelkkä ystävyys ja kuunteleminen ei sitä välttämättä paranna.

Suru sinänsä on terve tunne, mutta jos surutyö ei edisty niin se ei ole tervettä.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   20.5.25 23:44:47

"Vai niin, minusta taas nimenomaan kuulostaa nuorten keskustelijoiden ajatukselta se, että suuren surun kohdatessa elämä kerta kaikkiaan pysähtyy ja että se olisi jotenkin normi."

Näin. Luulin nuorempana että kuolema pysäyttää koko maailman, mutta valitettavasti iän myötä kun aika järkyttäviäkin kuolemantapauksia ollut lähipiirissä, olen ollut yllättynyt siitä miten normaalina elämä siinä samalla kuitenkin jatkuu. Ja siitä että vaikka suree niin voi tehdä asioita ja nauraakin, vaikka se suru pilkahtelee sieltä vuorotellen pintaan. Tiedän nykyään mitä tarkoitetaan sillä että suru on aaltomaista liikettä. Jos se on pelkkä hyökyaaltona etenevä seinä vielä kuukausien jälkeen niin tarvitsee apua mihin peruskavereiden ammattitaito ei riitä, sillon on vaarassa sairastua henkisesti.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   21.5.25 07:43:51

Kyllä puolessa vuodessa pitäisi jo alkaa pääsemään omassa elämässään eteenpäin. Kysymys ei nyt taida olla pelkästään tuosta menetyksestä, vaan asiaan liittyy jotain muutakin, esimerkiksi juurikin masennusta. Olet hyvä ystävä jos ohjaat ystäväsi puhumaan jollekin asiantuntijalle, itse voit ystävällisesti sanoa että omat voimavarat eivät riitä auttamaan noin vaikeassa tilanteessa.