Lähettäjä: --
Päivämäärä: 10.5.25 10:50:40
Olen siis oikeastaan jo teinistä saakka kärsinyt kovista kuukautiskivuista, jotka kuitenkin tuntuvat vain pahentuneen iän myötä. Tarvitsen nykyään kipujen takia toistuvasti saikkua. Perus apteekista saatavat lääkkeet auttavat, mutta todella viiveellä ja vain muutamaksi hassuksi tunniksi. Ja siltikin saatan tarvita lisäavuksi esim. lepoa ja lämpötyynyn. Mikään liikunta jne. ei tule kysymykseenkään, mitä monet ehdottavat hoitona kipuihin. Kuukautisten aikana tamponia en voi käyttää, koska sekin pahentaa näitä kipuja ja tökkii ja vihloo vatsaa ikävästi.
Suht. uutena tulokkaana tässä ovat nyt tulleet 1-2 päivää ennen kuukautisia alkavat kovat alaselkäkivut. Nämä tuntuvat voimakkaina vihlaisuina alaselässä jokaisen nopean selän liikkeen kohdalla, joten pitää aina kylkeäkin kääntää hitaasti ja varovasti. En voi tehdä tuolloin mitään, mikä vaatii kumartelua, ilman sietämätöntä kipua.
Olen vasta nyt aikuisiällä tajunnut, että ei pelkän naisen kehossa olemassaolon kuulu aiheuttaa tuskaa ja kipua ja jatkuvaa saikutusta. Kävin YTHS:n kautta yleislääkärin vastaanotolla puolisen vuotta sitten. Lääkäri oli kovasti sitä mieltä, että kivut kuuluvat normaaleihin kuukautisiin. Teki kyllä myös perus gynekologisen sisätutkimuksen, mutta siihen asian tutkiminen jäikin. Toki sain paremmat kipulääkkeet, kiitos tälle lääkärille siitä.
Nyt kuukautisasia on alkanut huolestuttaa erityisesti sen takia, että meillä avioliitossa alkavat perheenlisäysasiat olemaan pian ajankohtaisia (puhutaan kuukausista, ei edes vuosista). Samaan aikaan on oireilun takia huoli siitä, että kohdussa olisi jotakin vialla, enkä siksi välttämättä saisi lapsia. Senhän tietysti näkee silloin, mutta mielen on täyttänyt epävarmuus, enkä lähde siihen mitenkään sellaisella ajatuksella, että "Jee, nyt tehdään lapsi!", kuin joissakin romanttisissa elokuvissa. Vaan jännittynein mielin. Myös psyykkinen puoli on raskas, ellei jopa raskain osuus tässä, ja sen kanssa tuntuu jääneen yksin. Aivan kuin olisi jotenkin "huono" olemaan nainen, kun ei osaa edes vain olla olemassa omassa kehossaan ilman kipua ja tuskaa tai ainakin vahvoja kipulääkkeitä :(
Miltä tämä mielestänne kuulostaa? Olen 27-vuotias, jos joku miettii. En ole varma kannattaisiko pyytää jatkotutkimuksia, hakea apua psyykkiseen puoleen, antaa asian vain olla.
|