|
Lähettäjä: Huuti
Päivämäärä: 24.4.25 15:09:16
Tämä on pitkä ja huonosti jäsennelty liirumlaarum, pahoitteluni siitä.
Olen seurustellut viisi vuotta mieheni kanssa ja myönnän heti, että olen ihan pska puhumaan tunteistani, parisuhdeasioista ja muista tällaisista syvällisemmistä asioista. Jostain syystä niistä puhuminen alkaa itkettää tosi helposti, ja sitten koko keskustelun idea vesittyy (no pun intended), kun minä nyyhkin ja niistän nenääni ja mies lohduttelee. Pelkään, että itkuherkkyyteni on saanut miehenkin hieman välttelemään syvällisempiä puheenaiheita. Häpeän vollottamistani.
Itkemisen lisäksi olen hirveän herkkä muutenkin. Usein mies ei lähdekään mukaan kun yritän jutella, ja silloin suljen suuni heti. Rupean mielessäni syyllistämään toisaalta itseäni (puhuinpa turhasta asiasta, valitsinpa huonon hetken) ja toisaalta miestä (ei sitten puhuta kun ei kiinnosta). Syytän rehellisesti itseäni, mutta heittäydyn myös vähän marttyyriksi. En yritä jatkuvasti jutella syvällisiä, mutta joskus. En haluaisi aina puhua pelkästään töistä ja siitä mitä tänään syötäisiin.
Kasvoin perheessä, jossa tunneasioista ei todellakaan puhuttu. Mitään erimielisyyksiä ei ikinä selvitetty, vaan hetken murjotettiin ja sitten oltiin taas kuin ei mitään. Vaikka inhosin sitä, näyttää siltä että en ole omassa suhteessani saanut asioita muutettua yhtään paremmiksi. Olen samanlainen simpukka kuin vanhempani ja suljen tunteeni ja ajatukseni sisääni. Nyt kirjoittaessakin itkettää, mutta pidän sen sisälläni, koska mies tulee pian kotiin enkä halua olla itkeneen näköinen.
Nyt vaan olisi pakko oppia puhumaan ja avata tunteitaan, kun tuntuu että parisuhteessa on muuttunut jotain (miehen puolelta hellyys kadonnut, eikä tykkää jos minä kosken häneen). Kuitenkin pelottaa, että jos olenkin vaan ylireagoinut. Olen jo monta kertaa miettinyt että asia pitäisi ottaa puheeksi, mutta sitten ruvennut kuitenkin ajattelemaan, että "pitää tarkkailla asiaa vielä hetki". En lopulta tiedä, mitä pelkään. Ehkä sitä, että paljastaisin huoleni miehelle eli näyttäisin heikkouttani, mutta hän ei ymmärtäisikään. Tai että jotenkin loukkaisin häntä. Valitettavasti fyysisen yhteyden lisäksi myös henkinen yhteys on ollut viimeiset puoli vuotta huonompi kuin ennen. Olen syyttänyt siitä miehen uutta työtä, joka on tuonut hänelle tosi paljon stressiä ja joka on hyvin sosiaalista. Ymmärrän hyvin, että hän on väsynyt, stressaantunut ja varmaan sosiaalisesti vähän ylikuormittunut. Tuntuu silti pahalta, että olemme etääntyneet. Haluaisin puhua miehelle, mutta toisaalta ei tee yhtään mieli, kun pelkään tylyä vastaanottoa. En halua, että meistä tulee sellainen pari, jolla on periaatteessa asiat hyvin mutta ei mitään yhteyttä toisiinsa.
|