|
Lähettäjä: daniela
Päivämäärä: 21.4.25 15:11:39
Paras ystäväni sairastaa tuota ja käy terapiassa tms, parantumassa parhaillaan siis. Sairaudestaan huolimatta hän on minulle edelleen se sama ihana ystävä, ei vain sairas. Eli ennenkaikkea olen ystävä eli tehdään ja jutellaan ihan normaaleja ystävien juttuja, sairaus ei muuta sitä asiaa mihinkään.
Mutta toki myös yritän tukea ja tsempata häntä toipumisessa parhaani mukaan. Kehun ja muistutan häntä usein siitä, että hän on vahva, kaunis, upea ja tehty selviämään mistä vain (siksi koska kaikkia noita hän siis oikeasti todellakin on, sitkein ja sydämellisin ihminen kenet olen koskaan tavannut). Mutta myös siitä, että aina ei tarvitse silti jaksaa esittää vahvempaa kuin on ja yritän tehdä selväksi sen, että kuuntelen aina kun hän on valmis puhumaan ja että saa puhua minulle ilman mitään filttereitä. Se on hänelle tosi vaikeaa näyttää sitä sairasta puolta itsestään, joten en painosta. Mutta tietenkin toivon, että hän pystyisi avautumaan ja itkemäänkin suruja kevyemmäksi, vaikka en varmasti voi ymmärtää mitä kaikkea hän käykään läpi. Palauttelen kyllä myös häntä ns maan pinnalle, jos kuulen että sairaat ajatukset syöttävät hänelle jotain aivan kamalia valheita ja ottavat liikaa valtaa. Ollaan myös esim käyty yhdessä kahvilla, joka oli hänelle valtavan iso asia ja olen joskus ”pakottanut” hänet syömään kanssani, kun hän on meinannut olla koko päivän ilman ruokaa vaikka kisareissuilla. Eli tarjoilen myös ns tough lovea. Uskallan sen tehdä, koska ollaan keskusteltu että se on ok. Ja asia joka on tosi yllättävästi kuulemma auttanut häntä on ollut ihan se, että olen itse hänen nähden näyttänyt sen, että kaikenlaista ruokaa voi syödä, ihan jopa spontaanisti, ostaa vaikka jäätelön tai suklaapatukan extempore, ottaa lisää ruokaa jos on nälkä jne jne. Tai että joka päivä ei tarvitse urheilla. Tai seurata askelia tms tms.
Olen myös kyllä kertonut hänelle senkin, että olen tosi huolissaan kun näen ettei hän voi hyvin. En minä voi tai osaa sitä surullista puoltakaan piilottaa, vaikka yritänkin olla positiivinen. Ihan rehellisesti onhan se ollut aivan kamalaa katsoa, kun se oma ystävä käyttäytyy niin järjettömällä tavalla ja on heikentynyt silmissä. En minä sitä varmasti koskaan täysin ymmärrä. Ja välillä tekisi vain mieli tunkea vaikka se proteiinipatukka väkisin hänen kurkustaan alas. Mutta uskon siihen, että hän selviää!
En siis lainkaan tiedä teenkö asioita ns oppikirjan mukaan vai jopa juuri kaiken sen mitä ei suositella tehtäväksi, eli älkää ottaako suoraan mallia, tämä vain oma kokemukseni.
|