Lähettäjä: ^z^ 
Päivämäärä:   16.4.25 10:15:11

Jotain tukea kaipaisin, minä olen sulkenut asiat pois mielestä. Meillä kuviot oli - ja on edelleen ihan liian kipeitä käsiteltäväksi tai kerrottavaksi.

Lähettäjä: killa 
Päivämäärä:   16.4.25 10:18:21

Katso kunnan tai kaupungin nettisivuilta apua ja varaa aika mielenterveyshoitajalle. Lapsille kuuluu turvallinen lapsuus ja tasapainoiset vanhemmat. Sinä et ole vastuussa tapahtuneesta, mutta olet vastuussa siitä että haet apua.

Lähettäjä: nomadi 
Päivämäärä:   16.4.25 10:23:31

Ei kannatakaan kertoa kipeistä asioista millekään randomkavereille. Mt-hoitajaa taas kannattaa kokeilla.

Kavereille puhumisessa on ratkaisevaa, onko kaverilla itsellään ollut samaa kokemusta. Hyvä ja fiksu kaverikin voi tuntua tylyltä ja ymmärtämättömältä, jos ei ole käynyt läpi samanlaista asiaa.

Lähettäjä: y 
Päivämäärä:   16.4.25 10:29:36

Mielenterveyshoitaja tai vastaava tekee alkukartoituksen ja tarvittaessa ohjaa psykologille tai psykiatrille. Jos vaikka lääkityksestä löytyisi apua.
Tee itsellesi vaikka muistilappu tai lista mistä haluaisit mainita. Kyllä se puhuminen aina vaan jossain vaiheessa alkaa auttaa! Muillakin on helpottanut, ovat parantuneet ja elämä helpottunut. Viiden vuoden päästä asiat voi olla oikein mukavasti jos nyt vaan sitkeästi aloitat.
Ja toki muitakin apuja voi olla tarjolla, erilaista terapiaa, alkuunsa vaikka netissä. Oletko googlannut noita itsehoito-ohjelmia? Jos aloittaisit sellaisesta? Ei tarvitse ihan heti puhua kenellekään.

Lasten etu ja hyvinvointi on tärkein! Tsemppiä!

Lähettäjä: Serafina 
Päivämäärä:   16.4.25 11:19:29

Oma äitini oli masentunut ja syömishäiriöinen (hänellä omat lapsuustraumansa) ja se vaikutti vahvasti lapsuuteeni ja nuoruuteeni. Vahvemmin mitä ennen edes uskoin. Kulissit piti meillä viimeiseen asti pitää kunnossa, joten kukaan ei sitä tiennyt kotioloistani. Ja vasta nyt 30 vuotiaana olen itse alkanut aidosti ymmärtää, miten pahasti asioita oli meillä kotina vinossa ja mikä kaikki ei ole ollut normaalia. Ja sen käsittely on ollut vaikea ja raskas, mutta myös silmiä avaava matka. Minä olen tarvinnut terapiaa avuksi, korvaamaton kuuntelija on ollut myös paras ystäväni. Avain oman vyyhtini selvittelyyn oli nykyinen ihana miesystäväni, joka on saanut minut avautumaan ja haluamaan selviytyä yli noista asioista. Olen siis itsekin kärsinyt anoreksiasta viimeiset reilut 15 vuotta elämästäni rankemmin ja lievemmin. Kotoa ei ole tullut kannustusta paranemiseen edes sairaala-aikoinani, vaan päin vastoin. Nyt tuli se piste, kun tämän piinan on minun osaltani pakko loppua ja on minun aikani löytää aito onnellisuus. Itseni sekä kumppanini puolesta. Ja jotta voi päästää irti on ollut pakko käydä läpi lapsuutta. Ja jopa ottaa samalla vähän etäisyyttä äitiini, koska muuten toipumiseni ei ole mahdollista.
Tsemppiä aloittajalle mitä ikinä oletkaan kokenut <3 Toivon aidosti, että joku päivä saat rauhaan lapsuutesi kanssa.

Lähettäjä: Joo 
Päivämäärä:   16.4.25 11:29:41

Sain ja hain apua vasta neljäkymppisenä. Hyväksyin vasta siinä kohti, että minullakin on mielenterveyden häiriö kun työkunto petti. Pääsin psykoterapiaan. Ikävä kyllä minulle ehti kehittyä persoonallisuushäiriö ja puhkesi kaksisuuntainen mielialahäiriö. Asiat on kuitenkin nyt kunnossa, olen saanut hyvää tukea terapiasta, työterveyshuollosta ja lääkehoidosta.